OSAAMINEN SYNTYY KOKEMUKSESTA

Suomessa vallitsee syvä ja vankkumaton usko siihen, että vain ns. muodollinen pätevyys on tae ammatillisesta osaamisesta. Valitettavasti tutkintotodistukset eivät välttämättä kerro yhtään mitään ihmisen todellisista kyvyistä selvitä työnsä vaatimuksista. Vielä vähemmän ne kertovat hänen asennoitumisestaan työntekoa tai esimerkiksi asiakkaita kohtaan.

Etenkin moniin virkoihin vaaditaan muodollinen pätevyys, vaikka työt hoituvat ilman merkittäviä ongelmia myös heidän työpanoksellaan, joita alentavasti ja usein jopa avoimen halveksuen kutsutaan epäpäteviksi. Heidän ammattitaidossaan tai osaamisessaan ei ole mitään vikaa, heiltä vain puuttuu tutkintotodistus.

Esimerkiksi ammattioppilaitosten opettajista noin neljäsosa on vailla muodollista pätevyyttä. Todellisuudessa nämä ”epäpätevät” ovat omien alojensa ammattilaisia ja todellisia osaajia, joilla on takanaan pitkä ja monipuolinen, aidoissa työelämän tilanteissa ja tehtävissä hankittu kokemus. He osaavat ja tietävät paljon sellaisia asioita, joista monella ”pätevällä” opettajalla ei ole hajuakaan.

Niin ikään keskimäärin joka viides sosiaalityöntekijä on vailla lain vaatimaa koulutusta. Espoossa aikuissosiaalityön sosiaalityöntekijöistä 60 prosenttia on vailla muodollista pätevyyttä. Vantaalla ja Helsingissä vastaava luku on 40 prosenttia, Päijät-Hämeessä puolestaan lähes 70 prosenttia. 

Voisi helposti kuvitella, että mikä tahansa järjestelmä romahtaisi hyvin nopeasti epäpätevien työntekijöiden takia. Ainakin heidän olettaisi aiheuttavan merkittävissä määrin vakavia ongelmia järjestelmälle ja sen asiakkaille. Näin ei kuitenkaan ole, vaan työt tulevat hoidetuiksi.

Ainoa looginen johtopäätös tästä on se, että pätevyysvaatimukset ovat ylimitoitettuja.

Yleensä tätä ylimitoitusta yritetään perustella asiakkaiden oikeusturvalla. Nähdään, että vain tietyt kurssit, opintokokonaisuudet ja oppiarvot suorittanut henkilö voi tietää, miten asiakkaiden asioita tulee hoitaa. Tässä etenkin yliopistomaailmalle ja ammattijärjestöille tyypillisessä ahdasmielisessä ajattelussa mitätöidään täydellisesti ”epäpätevien” monivuotinen työkokemus ja sen aikana hankittu osaaminen.

Kuitenkin samaan aikaan korkeakouluissakin puhutaan hankitun osaamisen tunnistamisesta ja tunnustamista eli käytännöistä, jotka mahdollistavat aiemmin, tavalla tai toisella, hankitun osaamisen hyväksymistä osaksi opintoja ja tutkintoja. Aiemmin hankittujen taitojen katsotaan siis antavan ihmiselle sellaista osaamista, joka korvaa osan tutkintoihin kuuluvista opintovaatimuksista.

Virkojen ollessa kyseessä tämä samainen osaaminen ei kuitenkaan näytä pätevöittävän ihmistä työhön, jota hän on usein jo vuosikausia menestyksellä tehnyt, monesti jopa saman työnantajan palveluksessa. Tämä ristiriita on käsittämätön.

Tosiasiallisesti ei ole töitä, joiden hoitamisessa tarvittava osaaminen hankittaisiin vain ja ainoastaan oppilaitoksissa. Päinvastoin, niissä saatu opetus tarjoaa lähinnä pelkän pohjan, jonka päälle omaa osaamista voi alkaa työelämässä hankittujen kokemusten avulla rakentamaan.

On itsestään selvää, että monet näistä ”epäpätevistä” ovat työkokemuksensa kautta pätevöityneet työhönsä. Yhtä selvää on, että esimerkiksi monivuotiset korkeakoulutasoisetkaan opinnot eivät välttämättä tarjoa juuri minkäänlaista todellista osaamista arjen työtehtäviin. Todellinen osaaminen syntyy vain kokemuksen kautta. Vai kummalta sinä ottaisit uimaopetusta, vuosia aktiivisesti uimista harrastaneelta vai paljon uimista käsitteleviä kirjoja lukeneelta henkilöltä?

 

 

 

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden Puheenaiheet -palstalla 12.6.2014

 

 

Takaisin vähän vakavampaan lähestymistapaan

Takaisin etusivulle