MUKANAKULKIJA SAA PAIKAN!

Koulutuspoliittiseen keskusteluun on viime vuosina vakiintunut käsite ”koulupudokas”.  Arkikielessä sillä tarkoitetaan yleensä nuorta, joka jättää oppivelvollisuutensa suorittamatta määräajassa tai keskeyttää toisen asteen opintonsa. Sellaisia nuoria, jotka eivät saaneet lainkaan peruskoulun päättötodistusta, oli lukuvuonna 2005 – 2006 vain 178 kpl. Ongelma ei suinkaan ole tämä hyvin pieni ryhmä vaan ne nuoret, jotka läpäisevät peruskoulun ns. ”armoviitosilla” eli saavat peruskoulun päättötodistuksen lähinnä säälistä. Heillä ei ole lainkaan niitä tietoja ja taitoja, joita peruskoulun jälkeiset opinnot edellyttäisivät. Osalla ei ole edes arkisen elämänhallinnan edellyttämiä tietoja ja taitoja.

Koulupudokkaat voidaan jakaa suoriutumistason perusteella kahteen ryhmään. Korkean suoritustason pudokkaiden esikoulu on yleensä sujunut ilman erityisiä vaikeuksia ja he tulevat peruskouluun suurin odotuksin. Aluksi koulu vastaa heidän odotuksiaan. He viihtyvät koulussa eikä heidän akateemisissa taidoissaan ole ongelmia. He eivät kuitenkaan koe opiskelua tarpeeksi haastavaksi vaan opiskelu alkaa kyllästyttää heitä.

Myös matalan suoritustason koulupudokkaat tulevat kouluun suurin odotuksin, vaikka heillä on usein ollut ongelmia jo esikoulussa. Ongelmat ovat liittyneet erityisesti lukemiseen ja kirjoittamiseen. Heidän osaamistasonsa jää monessa aineessa lähinnä perustietojen tasolle. He kokevat koulun jatkuvasti liian vaativaksi ja tarjolla olevan tuen ja avun riittämättömäksi. He ovat levottomia, heillä on keskittymisvaikeuksia, he stressaantuvat, heidän itsetuntonsa laskee ja usko omiin kykyihin suoriutua opinnoista tai elämästä ylipäätään vähenee nopeasti.

Lopputulos on molemmissa ryhmissä sama: opiskelijat turhautuvat, menettävät kiinnostuksensa ja motivaationsa koulunkäyntiä kohtaan. Lopulta he jättävät kokonaan tulematta kouluun. Pysyvästi.

Erityisessä riskiryhmässä ovat lahjakkaat ja kyvykkäät opiskelijat, jotka kaipaavat paljon haasteita ja tavoitteita, mahdollisuuksia vastata niihin sekä opetusryhmiä, jotka koostuvat vain heidän kaltaisistaan opiskelijoista. Koululaitoksen, koulun ja opettajien pitäisi pystyä vastaamaan näihin odotuksiin ja toiveisiin, mutta ne onnistuvat siinä vain harvoin. Tämä romahduttaa opiskelijoiden opiskelumotivaation. He kyllästyvät kouluun ja heidän kouluvastainen asenteensa voimistuu. Perheen tai opettajien taholta tulevan tuen ja rohkaisun vähäisyys tai kokonaan puuttuminen voimistaa ongelmia entisestään.

Erityisen kriittinen tilanne on silloin, kun nuori keskeyttää opintonsa lukiossa tai toisen asteen ammatillisessa oppilaitoksessa, sillä tutkintoon johtavan koulutuksen keskeyttäminen on nuoren itsensä tekemä tietoinen päätös. Se on usein myös avoin ja selkeä kannanotto johonkin. Siksi sen syyt ja seuraukset on aina käsiteltävä perusteellisesti.

Toisen asteen opinnot keskeytyvät usein heti opintojen alkuvaiheessa. Tällöin puhutaan nivelvaiheen epäonnistumisesta. Sitä selittäviä tekijöitä ovat esimerkiksi nuoren epävarmuus uravalinnan sopivuudesta, vaikeat uudet oppiaineet, opintojen mielekkyyden puuttuminen, heikko opiskelumotivaatio, jäsentymättömät tulevaisuudensuunnitelmat, vastuunottokyvyn puute sekä erilaiset elämänhallinnan ongelmat.

Nivelvaiheen onnistuminen on opintojen käynnistymisen, etenemisen ja opiskelijan valmistumisen kannalta keskeisessä roolissa. Siksi riskiryhmään kuuluvat opiskelijat on seulottava esiin ja heidän tukemisensa aloitettava välittömästi opintojen alettua. Keskeisiä tukitoimenpiteitä ovat opiskelijan osaamisen tunnustaminen, joustavuuden lisääminen sekä yksilöllisten koulutuspolkujen ja opetusjärjestelyjen kehittäminen. Pelkästään näillä toimenpiteillä parannetaan huomattavasti opiskelijoiden opiskelumotivaatiota, vähennetään keskeyttämisriskiä sekä nostetaan valmistumisprosenttia.

Ennen kaikkea onnistuneella nivelvaiheella ja opiskelijan tukemisella vähennetään merkittävästi syrjäytymisriskiä. Kyse ei ole ihmeiden tekemisestä. Syrjäytymisen ehkäisyyn tähtäävä vaikuttavuusketju koostuu pienistä yksittäisistä toimenpiteistä, joilla pyritään saamaan muutos koulutuksellisessa epäonnistumisriskissä ja syrjäytymisvaarassa olevan nuoren toiminnassa.

Oppilaitoksissa tapahtuva syrjäytymisen ehkäisy edellyttää tyypillisesti useiden alojen ammattilaisten osallistumista. Tällaisia ammattilaisia ovat esimerkiksi opettaja, koulukuraattori sekä koululääkäri ja -terveydenhoitaja. Toisen asteen arjessa korostuvat lisäksi koulun muun henkilöstön, esimerkiksi kanslistien, siistijöiden, ruokalan väen sekä vahtimestarien rooli. Mitä enemmän lapsilla ja nuorilla on ympärillään heistä aidosti välittäviä aikuisia, sen pienempi riski joutua syrjäpoluille on.

Erityistarpeisten lasten ja nuorten määrä kasvaa hälyttävästi vuodesta toiseen. Erityisen tuen tarve on huomattavasti suurempi kuin mitä oppilaitokset pystyvät tarjoamaan. Tällä hetkellä tarjolla olevat tukimuodot ovat luonteeltaan lähinnä pistemäisiä ja tilapäisiä. Tämä on merkittävä ongelma, sillä suurin osa jollain tapaa erityistarpeisista nuorista tarvitsee nimenomaan ajallisesti pitkävaikutteista tukea, jossa korostuu tuen säännöllisyys ja jatkuvuus. Ollakseen tehokkaita tulee tukipalvelujen muodostaa sekä ajallisesti, määrällisesti että laadullisesti eheä jatkumo, jossa yhdistyvät perusopetus, tukiopetus, pienryhmissä tapahtuva erityisopetus ja tarvittaessa myös laajempi moniammatillinen yhteistyö.

Nivelvaihetta ei tule eikä saa nähdä vain ensimmäisen opiskeluvuoden asiaksi. Kyseessä ei ole lyhytkestoinen siirtymävaihe peruskoulusta toisen asteen oppilaitokseen. Nivelvaihe on pitkä kasvu- ja kehitysprosessi, jonka aikana nuori tekee läpi koko elämänsä vaikuttavia valintoja ja päätöksiä. Sen aikana hän vähitellen selkiinnyttää ammatillista suuntautumistaan, kiinnostuksen kohteitaan ja pyrkimyksiään sekä mahdollisia jatko-opintosuunnitelmiaan. Nivelvaiheeseen liittyy paljon opetuksen sisältöihin, opetusjärjestelyihin, oppilaanohjaukseen ja lisäopetukseen liittyviä pohdintoja.

Erityisesti toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa nivelvaihe tulee nähdä kolme vuotta kestäväksi kasvuksi lapsuudesta nuoruuden kautta varhaisaikuisuuteen. Vain poikkeuksellisen vahvat nuoret pystyvät kulkemaan tämän polun täysin yksin ilman ongelmia. Matkalla nuoruudesta aikuisuuteen korostuvat etenkin kodin, vanhempien, koulun ja sen henkilöstön sekä nuoren muun lähipiirin kasvatusvastuu, ymmärrys nuoruuteen liittyvistä haasteista ja nuoren kokonaisvaltainen tukeminen.

Muista kulkea mukana!

(Kirjoitus on julkaistu Aamulehden Alanurkka -palstalla toukokuussa 2010)

Takaisin vähän vakavampaan lähestymistapaan

Takaisin etusivulle