”MUKAAN KASVAMINEN”

Johdanto

Mietin usein sitä, miksi jotkut ajautuvat, putoavat tai vapaaehtoisesti jättäytyvät yhteiskunnassa normaaleina pidettyjen ja yleisesti arvostettujen tavoitteiden tai päämäärien ulkopuolelle? Miksi saman perheen lapsista osa ”menestyy”, osa puolestaan ”epäonnistuu” elämässään? ”Menestymisellä” viittaan suomalaisessa yhteiskunnassa yleisesti arvostettujen tavoitteiden ja vaatimusten mukaiseen opiskelu- ja työuraan, jollainen voisi olla esimerkiksi loppuun suoritettu peruskoulun oppimäärä, ammatillinen koulutus tai muu jatkokoulutus, jonka jälkeen työelämään hakeutuminen, oma asunto sekä itsensä elättäminen.

Väitöskirjatyöhöni liittyvän tutkimukseni ja arkisen opettajantyöni aikana olen kehitellyt mielessäni eräänlaista teoriaa ihmisen persoonallisuuden kehitykseen mahdollisesti liittyvästä prosessista, jota kutsun ”mukaan kasvamiseksi”. Ajatusteni taustalla vaikuttaa kaksi laajasti tunnettua teoriaa.

 

Kiintymyssuhde ja sosiaalinen kiinnittyminen

Ensimmäinen niistä on englantilaisen psykiatrin John Bowlbyn (1957, 1969, 1979) ns. kiintymyssuhdeteoria. Kiteytetysti kiintymyssuhdeteoria kuvaa ihmisen lapsena saaman hoivan ja huolenpidon sekä varhaisten ihmissuhteiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä ja vaikutusta kaikkeen hänen myöhempään sosiaaliseen ja emotionaaliseen kehitykseensä.

Bowlbyn keskeinen käsite on sosiaalinen kiinnittyminen (social attachment, joissakin yhteyksissä social engagement). Sosiaalinen kiinnittyminen vaikuttaa esimerkiksi ihmisen tapaan suhtautua erilaisiin asioihin ja tilanteisiin elämässään, hänen mielenterveyteensä, motivaatioonsa ja kiinnostuksen kohteisiinsa, hänen valitsemiinsa ja kunnioittamiinsa arvoihin sekä myöhempään elämässä selviytymiseen.

Ihminen perii sosiaaliseen kiinnittymiseen johtavat mekanismit osana muuta geneettistä perimäänsä ja omaa näin jo syntyessään valmiuden kiinnittyä sosiaalisesti häntä ympäröivään maailmaan ja häntä hoitaviin ihmisiin. Varsinaisesti kiinnittymisprosessi käynnistyy lapsen ensimmäisten elinkuukausien aikana yleensä äiti-lapsisuhteessa, jossa lapsi tarvitsee ja äiti tarjoaa lapselle ruokaa, suojaa ja huolenpitoa. Lapsuudessa tapahtuvan kiinnittymisen vaikutukset ovat nähtävissä myöhemmin ihmisen koko elämän ajan.

Bardy (2001) ja Helkama et al. (1999) puhuvat sosiaalisesta liittymisestä tarkoittaessaan prosessia, jonka avulla maailmaan syntynyt lapsi pyrkii kaikin aistein liittymään ympärillään oleviin ihmisiin, jotka puolestaan liittävät lapsen omaan lähipiiriinsä. Tämä liittyminen luo mahdollisuuden henkiseen läheisyyteen ja uuden kokonaisuuden muodostumiseen. Kuvaillessaan samaista prosessia Rauhala (1991) puhuu sosiaalisesta ankkuroitumisesta ja Kortteinen ja Tuomikoski (1998) yhteisöllisestä ankkuroitumisesta, ihmisten kuulumisesta sosiaaliseen yhteyteen toisten ihmisten kanssa.

Komonen (2001), Suutari (2002) ja Aro (2003) puolestaan käyttävät ilmaisuja ”kiinnittyminen” tai ”yhteiskuntaan kiinnittyminen” kuvaillessaan prosessia, jonka avulla lapsista ja nuorista tulee osa erilaisia sosiaalisia kenttiä sekä joko virallisista tai epävirallisista suhteista rakentuvia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia verkostoja, joita ovat esimerkiksi kaveri- ja ystäväpiiri, lapsuuden perhe, oma aikuisiän perhe, sukulaiset, koulu ja koulutus sekä eri viranomaiset. Nämä kentät ja verkostot auttavat lapsia ja nuoria kiinnittymään yhteiskuntaan, sen toimintaan ja sen tavoitteisiin. Mahdollisuuksien ympäristöjen lisäksi nämä kentät ja verkostot voivat olla kuitenkin myös riskien ympäristöjä, joissa esimerkiksi vieraantumis- ja syrjäytymiskehitys käynnistyvät ja tapahtuvat.

Sosiaalinen kiinnittyminen, liittyminen, ankkuroituminen jne. tarjoavat lapselle turvaa, joka puolestaan mahdollistaa sen, että lapselle syntyy halu ja kyky tutkia ympäristöään. Kiinnittymisen merkitys lapsen turvallisuudentunteen ylläpitäjänä ja ympäristön tutkimisen helpottajana on siis keskeinen tekijä sosiaalisen kyvykkyyden kehittymiselle. Mikäli kiinnittyminen jää heikoksi tai kokonaan tapahtumatta tai muodostuu turvattomaksi, saattaa seurauksena myöhäisemmällä iällä olla esimerkiksi epäsosiaalisuutta ja käyttäytymishäiriöitä.

Eräs kiinnittymisen tärkeimmistä vaikutuksista on se, että se kannattaa ihmistä: mitä lujempaa kiinnittyminen on, sitä turvallisemmaksi ihminen tuntee olonsa ja sitä lujemmin hän pysyy elämässä kiinni. Kiinnittymiskokemukset sekä koettu turvallisuuden tunne puolestaan yhdessä mahdollistavat sen, että ihmisen persoonallisuudella on mahdollisuus kehittyä voimakkaaksi ja ihminen pystyy itse omin voimin selviytymään elämässään.

Vastaavasti mitä heikompaa kiinnittyminen on tai mitä vähemmän kiinnittymisen kohteita on, sitä heikompi ihminen on ja sitä helpommin hän voi ”pudota” ja luhistua. Heikosti kiinnittynyt ihminen ei tunne olevansa riittävän lujasti sidoksissa ympäröivään yhteisöön, vaan häntä vaivaa helposti yleinen ahdistus, masentuneisuus ja tuskaisuus ja hänestä tuntuu jatkuvasti, että pohja hänen elämältään on pettämäisillään.

Kiintymyssuhde vaikuttaa ihmisen kognitiivisen, emotionaalisen ja sosiaalisen kehityksen lisäksi ns. kiinnittymistyylien syntymiseen. Kiinnittymistyylit ovat sisäänrakentuneita toimintamalleja tai selviytymisstrategioita, joiden mukaiset käyttäytymistavat aktivoituvat erilaisissa stressaavissa tilanteissa, esimerkiksi lapsen jäädessä yksin vieraaseen paikkaan. Kiinnittymistyylien avulla lapsi pyrkii selviytymään itseensä kohdistuvista odotuksista, joista erityisesti vanhempien odotuksilla on merkittävä rooli. Vanhemmat voivat suhtautua lapseensa ja tämän saavutuksiin esimerkiksi kannustaen, vähätellen tai vaatien. Lapsuudessa omaksutut kiinnittymistyylit ja niihin liittyvät reagointitavat säilyvät usein varsin muuttumattomina läpi koko ihmisen elämän ja vahvistavat itse itseään. Aikuisiässä kiinnittymistyylit vaikuttavat esimerkiksi siihen, miten ihminen tuntee ja ajattelee tai miten hän tukeutuu toisiin ihmisiin hädän hetkellä. Kiinnittymistyyli vaikuttaa myös ihmisen itselleen asettamiin tavoitteisiin ja motivaatioon. Näin ihmisen elämän ensimmäiset tärkeät ihmissuhteet vaikuttavat koko hänen myöhempään elämäänsä.

Jo italialainen Maria Montessori (1870 – 1952) painotti ihmisen kehityksessä tämän ensimmäisiä elinvuosia, joiden aikana ihmisen henkisen hyvinvoinnin kehityksen perusta rakentuu. Kolmen ensimmäisen elinvuoden aikana lapsen mieli on Montessorin sanoin tiedostamaton, ympäristöstä jatkuvasti itseensä vaikutteita omaksuva ns. absorboiva mieli, joka käynnistyy heti syntymässä ja imee itseensä siitä eteenpäin erilaisia ajatuksia ja tapahtumia lapsen sitä itse tajuamatta tai tahtomatta. Näillä ajatuksilla ja tapahtumilla on valtava merkitys lapsen myöhemmälle elämälle. Absorboivan mielen avulla lapsi oppii esimerkiksi liikkumaan ja puhumaan ympäristönsä kieltä. Absorboiva mieli vaikuttaa myös lapsen sopeutumiseen ympäristöönsä ja siihen aikaan, paikkaan ja kulttuuriin, missä hän elää. Lapsuusvuodet luovat ihmisen persoonan ja antavat hänelle hänen psyykkisen elämänsä mukaan lukien moraalin, kulttuurin omaksumisen, mielikuvituksen, älylliset ponnistukset sekä sosiaalisuuden. Myös lapsen sopeutuminen kotiinsa ja perheeseensä, tarve liittyä muiden lasten joukkoon sekä lasten välinen vuorovaikutus ja yhteistoiminta tapahtuvat lapsuusvuosien aikana.

 

Teoria sosiaalisesta kontrollista

Toinen teoriani taustalla vaikuttava aikaisempi teoria on amerikkalaisen, nuorisorikollisuutta 1960-luvulla tutkineen sosiologi Travis Hirschin muotoilema ns. sosiaalisen kontrollin teoria. Vaikka oma väitöskirjatutkimukseni tai päivittäinen työni eivät millään muotoa kohdistukaan nuorisorikollisuuteen tai käsittele nuorisorikollisia, ovat myös Hirschin näkemykset hyvin käyttökelpoisia pyrkiessäni kuvaamaan tai hahmottamaan ihmismieleen mahdollisesti rakentunutta ”biologista valmiutta tai alttiutta”, joka joillakin ihmisillä aktivoituu ja muodostuu pysyväksi ominaisuudeksi.

Sosiaalisen kontrollin teorian perusajatuksena on, että kaikki ihmiset ovat syntyjään moraaliltaan heikkoja, epäsosiaalisia ja taipuvaisia tekemään rikoksia, ja että lähes kaikilla ihmisillä on ainakin silloin tällöin halu jättää noudattamatta lakia. Näin ajatellen olisi mielekkäämpää kysyä, miksi kaikki ihmiset eivät tee rikoksia sen sijaan, että kysytään, miksi jotkut niitä tekevät. Sosiaalisen kontrollin teorian näkökulmasta syy siihen, miksi kaikki ihmiset eivät syyllisty rikoksiin on se, että lainkuuliaiset ihmiset ovat kiinnittyneet erilaisin sosiaalisin sitein yhteisöihinsä, omaksuneet niiden arvot ja normit sekä kiinnittyneet lainkuuliaisiin ihmisiin. Lisäksi he ovat kiinnostuneita yhteisössään yleisesti hyväksytyistä ja arvostetuista tehtävistä, päämääristä ja tavoitteista sekä haluavat vapaaehtoisesti käyttää aikansa ja energiansa niiden suorittamiseksi ja tavoittelemiseksi. Yksi syy lainkuuliaisuuteen on luonnollisesti myös pelko lain rikkomisen erilaisista seuraamuksista, esimerkiksi pelko vankilaan joutumisesta. Kaikki nämä seikat toimivat yksilön sisäisinä pidäkkeinä (vertaa itsekontrolli) ja ehkäisevät rikolliseen toimintaan ryhtymistä. Mitä heikompia nämä pidäkkeet ja yksilön siteet omaan lähiyhteisöönsä ja sen lainkuuliaisiin ihmisiin ovat, sitä todennäköisempää on, että rikoksesta tulee hänelle mahdollinen vaihtoehto. Nämäkään ihmiset eivät tietenkään automaattisesti syyllisty rikoksiin tai osallistu rikolliseen toimintaan. Rikoksiin syyllistyvät henkilöt ovat siis vapaita ja kykeneviä tekemään rikoksia nimenomaan siksi, että heidän siteensä ympäröivään yhteiskuntaan ja sen arvoihin ovat jollain tavoin katkenneet tai ainakin hyvin heikot.

Viralliset lait ja asetukset vaikuttavat vain melko vähän yksilöiden käyttäytymiseen ja valintoihin. Sen sijaan yksilöiden omien viite- tai jäsenryhmien odotuksilla, vaatimuksilla ja niihin tiukasti liittyvällä sosiaalisella kontrollilla on suuri vaikutus yksilöiden käyttäytymiseen, sillä ihmiset ovat hyvin herkkiä toisten ihmisten mielipiteille, jotka ohjaavat merkittävissä määrin ihmisten käyttäytymistä ja helpottavat heitä sisäistämään yhteisöjensä normit. Normit sisäistäneen ja toisten mielipiteistä kiinnostuneen sekä niitä kunnioittavan ihmisen tekoja, valintoja ja toimintaa ohjaa sisäinen kontrolli, jolloin häntä ei tarvitse valvoa, kontrolloida ja ohjailla ulkoapäin yhteisön muiden jäsenten taholta, vaan hän on omaehtoisesti sitoutunut yhteisöönsä ja sen normeihin niin vahvasti, että kontrolloi itse itseään ja omaa käytöstään. Sisäistä kontrollia lisäävistä tekijöistä keskeisimmät ovat:

1.     Kiinnittyminen (attachment), joka rakentuu yksilön arkisista siteistä lähiympäristönsä ihmisiin ja sosiaalisiin instituutioihin, esimerkiksi kotiin, kouluun ja toveripiiriin. Näistä siteistä suhde kotiin ja vanhempiin on ratkaisevin, sillä ensisijainen sosiaalistuminen ja yhteisön arvojen omaksuminen tapahtuvat lapsuusvuosina. Kun ihminen on kiinnittynyt sosiaalisesti toisiin yksilöihin, on hän samalla sisäistänyt yhteisönsä normit.

2.     Sitoutuminen (commitment) viittaa niihin kontrolloiviin mekanismeihin, jotka syntyvät sosiaaliseen arvostukseen liittyvien toimintojen kautta. Tällaisia toimintoja ovat esimerkiksi työhön ja opiskeluun liittyvät sosiaaliset siteet sekä toiveet ja haaveet jollain lailla paremmasta tulevaisuudesta. Erityisesti opiskeluun tai työhön liittyvillä urasuunnitelmilla on suuri merkitys poikkeavan ja ei-toivotun käyttäytymisen kehittymisessä tai kehittymättä jäämisessä. Sosiaalisen arvostuksen kautta aikaansaatuun sitoutumiseen liittyy läheisesti myös yksilön omassa mielessään käymä pohdinta siitä, paljonko hänelle aiheutuu kustannuksia tai menetyksiä silloin, jos hän rikollisen toimintansa vuoksi menettää esimerkiksi hyvän maineensa, sosiaalisen asemansa, hankkimansa koulutuksen ja ammatin suoman arvostuksen tai perheensä. Osa näistä kustannuksista tai menetyksistä on taloudellisia, osa statukseen liittyviä.

3.     Osallistuminen (involvement), jolla viitataan niihin yhteisössä normaaliksi katsottuihin toimintoihin, jotka yksilö jakaa päivittäin eri yhteiskunnallisten sidosryhmiensä kanssa. Nämä toiminnot saattavat ehkäistä rikollista tai muuten ei-toivottuna pidettyä käyttäytymistä jo pelkästään siksi, että aktiivisesti osallistuvalla ihmisellä ei ole sen paremmin aikaa kuin energiaakaan rikolliseen tai muuhun ei-toivottuna pidettyyn toimintaan. Yhteiskunnallisesti hyväksyttyyn toimintaan aktiivisesti osallistuvaa ihmistä rajoittavat lisäksi myös sellaiset tekijät kuin säännölliset työpäivät, ennalta sovitut tapaamiset, tehtäville annetut määräajat sekä yhdessä sovitut suunnitelmat ja tehtävät.

4.     Uskominen tai sisäistäminen (belief), joka tarkoittaa yksilön näkemystä eri normien mielekkyydestä ja tarpeellisuudesta. Ihminen, joka kokee yhteisönsä normit, säännöt, arvot ja tavoitteet tarpeellisiksi ja mielekkäiksi, harvemmin löytää mitään järkevää syytä hyökätä niitä vastaan. Todellisuudessa kuitenkin vain varsin harvat yksilöt ovat merkittävissä määrin sisäistäneet yhteisönsä normit tai näkevät ne mielekkäinä ja tarpeellisina, mutta silti suurin osa ihmisistä ei koskaan syyllisty tai edes suunnittele syyllistyvänsä rikoksiin. Ne ihmiset, jotka ovat sisäistäneet heikosti yhteisönsä normit, ovat kuitenkin suuremmassa riskissä syyllistyä rikoksiin kuin yhteisön normit sisäistäneet yksilöt.

 

Teoriani ”mukaan kasvamisesta”

Näillä kolmella prosessilla – sosiaalisella kiinnittymisellä, sosiaalisella kontrollilla ja ”mukaan kasvamisella” – saattaa olla jonkinlainen suhde tai sidos toisiinsa. Kyseessä ei kuitenkaan ole välttämättä minkäänlainen syy-seuraussuhde. Mikä tämä suhde tai sidos mahdollisesti on, siihen en osaa tällä hetkellä vastata.

Kiintymyssuhdeteoria siis käsittelee ihmisten välisiä suhteita ja sitä, miten ihminen liittyy, kiinnittyy tai ankkuroituu henkisesti toisiin ihmisiin ja ihmisyhteisöihin. Teoria sosiaalisesta kontrollista puolestaan pohtii sitä, miksi kaikki ihmiset eivät syyllisty rikolliseen toimintaan, vaikka eräs teorian keskeisimmistä olettamuksista on, että kaikilla ihmisillä on biologinen alttius, valmius ja/tai halu rikollisuuteen ja epäsosiaalisena pidettyyn käytökseen.

Viittaan vielä amerikkalaiseen psykologi Carl. R. Rogersiin, joka klassikoksi nousseessa teoksessaan ”On Becoming a Person” (1961) toteaa, että jokaisella ihmisellä on sellaisessa määrin erilaisia voimakkaita vihamielisiä ja epäsosiaalisia tuntemuksia, että niitä voidaan pitää ihmisen perusluonteeseen kuuluvina. Osa näistä tuntemuksista on tiedostettuja, suurin osa kuitenkin tiedostamattomia tai ihmisen itsensä aktiivisesti sivuun työntämiä.

Itse uskon vahvasti, että jokaisella ihmisellä on biologinen alttius, valmius ja halu lyödä laimin ympäristön meille asettamia velvoitteita ja vaatimuksia ja sitä kautta taipumus esimerkiksi laiskotteluun. Osa ihmisistähän näin tekeekin, osa vieläpä hyvinkin avoimesti.

Näiden edellä esittelemieni näkemysten innoittamana esitän yksinkertaisia kysymyksiä:

”Voisiko olla niin, että meihin kaikkiin on sisäänrakennettu halu ja valmius laiminlyödä velvollisuuksiamme ja vain laiskotella elämästä nautiskellen?

Voisiko olla niin, että esimerkiksi alisuoriutuminen, heikko opiskelumotivaatio tai taipumus vieraantumiseen ja syrjäytymiseen ovatkin täysin normaaleja biologisia taipumuksiamme, jotka joillakin yksilöillä aktivoituvat, joillakin eivät?

Jos näin on, niin mistä näiden taipumusten aktivoituminen tai aktivoitumatta jääminen voisi mahdollisesti johtua?

Kysymyksiini haen vastausta kehittelemälläni teorialla ”mukaan kasvamisesta”. Korostan, että teoriassani ei välttämättä ole kyse samoista mekanismeista tai prosesseista kuin kiintymyssuhdeteoriassa tai sosiaalisen kontrollin teoriassa. Haluan lisäksi erikseen painottaa, että en väitä sosiaalisen kiinnittymisen aiheuttavan mukaan kasvamista. Toisaalta en myöskään sulje pois sitä mahdollisuutta, etteikö asia voisi näin olla.

Ihmisten välisten suhteiden ja toisiinsa kiinnittymisen tai yhteiskuntaan kiinnittymisen sijaan teoriani keskittyy tarkastelemaan sitä, miten ihminen kiinnittyy ja sitoutuu yhteiskunnan normaaleiksi ja hyväksyttäviksi katsomiin toimintatapoihin, arvoihin, tavoitteisiin ja velvoitteisiin. Ensisijaisen mielenkiintoni kohteena ovat siis yksilön ja yhteiskunnan luomien erilaisten tavoitteiden väliset suhteet. Itse kutsun näiden suhteiden ymmärtämiseen, sisäistämiseen ja niihin vapaaehtoisesti sitoutumiseen johtavaa prosessia mukaan kasvamiseksi, jonka määrittelen seuraavasti:

Mukaan kasvamisen määritelmä

Mukaan kasvaminen on varhaisessa lapsuudessa käynnistyvä, monimutkainen ja pitkäkestoinen prosessi, jonka aikana ihminen alkaa henkisesti kasvaa kiinni ja sitoutua lähiympäristöönsä, sen muodostamiin sosiaalisiin verkostoihin sekä lähiympäristönsä normaaleiksi ja hyväksytyiksi katsottuihin arvoihin, toimintamalleihin ja tavoitteisiin, jollaisia ovat esimerkiksi opiskelu ja palkkatyö (esimerkiksi Paju ja Vehviläinen [2001] katsovat, että palkkatyö on aikuisen ihmisen päätehtävä suomalaisessa yhteiskunnassa).

Sosiaalisilla lähiympäristöillä tarkoitan lapsen vanhempia ja muita hoitajia, sisaruksia sekä kaikkia niitä muita ihmisiä, joiden kanssa ja joiden vaikutuspiirissä lapsi pääsääntöisesti suurimman osan lapsuudestaan elää ja aikaansa viettää. Sosiaaliseen lähiympäristöön kuuluvat myös lasten vertaissuhteet, joilla tarkoitan suunnilleen samanikäisten lasten välisiä suhteita. Läheisiä käsitteitä vertaissuhteille ovat esimerkiksi kaveri- ja ystävyyssuhteet.

Sosiaalisilla verkostoilla viittaan kaikkiin niihin sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin ja ihmisiin, joiden keskellä ihminen elämänsä eri vaiheissa elää. Sosiaalisiin verkostoihin kuuluvat esimerkiksi lapsuuden ja myöhemmin oma aikuisiän perhe, naapurit, koulu, luokkatoverit, ystävät ja kaverit sekä sukulaiset.

Sitoutuessaan sosiaaliseen lähiympäristöönsä ja sosiaalisiin verkostoihinsa ihminen paitsi kiinnittyy niihin, hän myös omaksuu ja hyväksyy niiden tavoitteet, arvot, normit, uskomukset ja moraaliset käsitykset omaa toimintaansa ohjaaviksi merkitysverkostoiksi. Tällaista ihmistä kutsun sosiaalisesti sitoutuneeksi.

Mukaan kasvamisen ja sosiaalisen sitoutumisen vastakohta on ilmiö, jota kutsun irralleen jäämiseksi. Kyseessä on psykologinen tila, jossa yksilö ei ole sitoutunut lähiyhteisönsä tavoitteisiin, arvoihin, uskomuksiin ja moraalisiin käsityksiin, sillä hän ei joko a) ymmärrä tai b) hyväksy niiden ja oman elämänsä, omien henkilökohtaisten arvojensa, tavoitteidensa jne. välistä suhdetta.

Irralleen jääminen on samanaikaisesti eräänlaista syrjäytymistä ja vieraantumista. Se ei ole syrjäytymistä tai vieraantumista esimerkiksi työstä, yhteiskunnasta tai omasta itsestä, vaan ulosajautumista itsen ja jonkun toisen toimijan välisestä suhteesta ja tähän suhteeseen liittyvistä merkitysverkostoista. Irralleen jäämisessä ei siis ole kyse esimerkiksi vieraantumisesta työstä itsestään vaan vieraantumisesta työn merkityksestä. Siitä, mikä työn rooli yhteiskunnalle tai ihmiselle itselleen on, pitäisi olla tai mahdollisesti voisi olla.

Irralleen jääminen johtaa käytännöllisesti katsoen aina jonkinasteiseen ulosajautumiseen sekä itsestä, toisista ihmisistä että yhteiskunnasta ja sen tavoitteista, mikäli tätä epäsuotuisaa kehitystä ei jollain tavoin saada ajoissa katkaistua. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna irralleen jääminen voidaan nähdä paitsi yksilön myös yhteisön ongelmana.

Yksilön mukaan kasvamiseen tai irralleen jäämiseen vaikuttavat tekijät ovat pitkälti samat kuin hänen sosiaaliseen kiinnittymiseensä ja persoonallisuutensa kehittymiseen ylipäätään vaikuttavat tekijät:

1)      perimään liittyvät tekijät, esimerkiksi henkinen kypsyminen, lahjakkuustekijät, mahdolliset sairaudet, fysiologinen toiminta sekä biologiset sopeutumisvalmiudet.

2)       ympäristötekijät, esimerkiksi vanhemmilta saatu hoiva ja huolenpito, läheisyyden kokemukset tai niiden puute sekä ympäristöltä saatu palaute, roolimallit, virikkeet, opitut asenteet ja arvot.

3)      yksilölliset tekijät, esimerkiksi minäkäsitys, itsetunto, motivaatio, tavoitteet ja suuntautuneisuus sekä itse työstetyt arvot ja asenteet.

4)      mielekkyystekijät. Keskeinen mukaan kasvamisen tekijä on se, että yksilö voi kokea oman toimintansa mielekkääksi ja itse kontrolloida sitä.

5)      Erilaiset yhteiskunnalliset tekijät, kuten esimerkiksi koululaitoksen ja median välittämät kulloisetkin todellisuuskuvat, taloudelliset suhdanteet, harrastusmahdollisuudet jne.

Mukaan kasvaminen tarjoaa yksilölle turvallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tuntemuksia, monipuolisia sosiaalisia tukiverkostoja ja ennen kaikkea mahdollisuuden yhteiskunnalliseen osallisuuteen, jolla tarkoitan kykyä ja mahdollisuutta monipuoliseen ja yksilöä henkisesti palkitsevaan yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen, osallistumiseen ja vaikuttamiseen.

Heikosti mukaan kasvanut tai pahimmillaan kokonaan irralleen jäänyt yksilö ei tunne sen paremmin halukkuutta osallistua mihinkään kuin olla läsnä missään. Hän tuntee itsensä usein vain lähinnä tyhjäksi, turhaksi ja täydellisen ulkopuoliseksi. Juuri tämän kaltaisia ihmisiä kutsutaan usein ns. arkikeskustelussa vieraantuneiksi ja/tai syrjäytyneiksi. Monelle heikosti mukaan kasvaneelle tai kokonaan irti jääneelle tyypillinen sisäinen tyhjyys on syntynyt jo varhaisten lapsuusvuosien aikana.

 

Irralleen jääminen johtaa syrjäytymisen ja vieraantumisen kokemuksiin

Heikko mukaan kasvaminen tai sen kokonaan puuttuminen vaikuttavat yksilön motivaatio- ja suoriutumistasoon sekä ns. vieraantumis- ja syrjäänjoutumiskehityksen syntymiseen seuraavan yksinkertaistetun mallin mukaisesti:

1.      Syystä tai toisesta heikosti mukaankasvanut tai kokonaan irralleen jäänyt yksilö on kyvytön tuntemaan yhteenkuuluvuutta yhteiskunnan ja toisten ihmisten kanssa, kyvytön ymmärtämään ja jakamaan yhteisiä suunnitelmia ja tavoitteita sekä kyvytön löytämään järkeviä perusteluja toiminnalleen. Tämä perustelujen löytämisen vaikeus heijastuu erityisesti sellaiseen tavoitteelliseen toimintaan, jota esimerkiksi tutkintoon tähtäävä opiskelu ja palkkatyö edustavat.

2.      Irralleen jääminen, ulkopuolisuuden tuntemukset ja heikko motivaatio käynnistävät kehämäisen liikkeen, jossa nämä ilmiöt vahvistavat itse itseään. Tähän kehämäiseen liikkeeseen liittyy läheisesti ilmiö, jota kutsun luovuttamisefektiksi. Luovuttamisefekti on seurausta ihmisen psykologisista kokemustiloista, joissa hän kokee olevansa olosuhteiden voimaton uhri, joka ei voi muuttaa vallitsevaa tilannetta itsensä kannalta suotuisaan suuntaan. Turhautuneen, voimattomana ja toivottomana hän kokee, että hänellä ei ole enää mitään menetettävää ja vähäisetkin sisäiset pidäkkeet alkavat antaa periksi ja lopulta murtuvat. Luovuttamisefekti toimii tässä prosessissa eräänlaisena katalyyttina, joka hetki hetkeltä kiihdyttää periksi antamista ja samalla syventää vallitsevaa epätoivoa, toivottomuutta ja voimattomuutta.

3.      Luovuttamisefektin seurauksena ihminen alittaa todelliset kykynsä niin koulussa, työelämässä kuin vapaa-ajantoiminnoissaankin. Usein hän lyö laimin myös omaan terveyteensä liittyviä seikkoja, mikäli ne vaativat edes jonkinlaisia ponnisteluja. Hän esimerkiksi syö epäterveellisesti, käyttää kohtuuttomasti päihteitä eikä harrasta liikuntaa. Itse hän ei tosin koe niinkään alisuoriutuvansa, olevansa välinpitämätön itseään ja tulevaisuuttaan kohtaan tms. vaan on omasta mielestään lähinnä olosuhteiden voimaton uhri ja synnynnäinen, ikuinen epäonnistuja.

Nämä kokemukset ovat monesti varsin syviä ja vilpittömiä (vertaa opittu toivottomuus). Todellisuudessa näin kokeva ihminen on joko kyvytön tai haluton näkemään sitä, että suurin osa hänen epäonnistumisistaan johtuu hänestä itsestään, esimerkiksi yrittämisen puutteesta tai suoranaisesta laiskuudesta. Koska totuuden myöntäminen ja ”peiliin katsominen” on tällaiselle ihmiselle useimmiten hyvin vaikeaa, syyttää hän ongelmistaan mieluummin ulkoisia voimia, esimerkiksi yhteiskuntaa, vanhempia tai toveripiiriä. Usein hän syyttää ”mystisiä”, nimeämättömiä ja määrittelemättömiä voimia tai tahoja, jotka estävät häntä menestymästä. Tällaista ”mystistä” voimaa tai tahoa edustaa esimerkiksi väitöskirjatutkimukseeni liittyvissä haastatteluissa toistuvasti esiintynyt epämääräinen ”järjestelmä”, johon käsittääkseni kuuluu erilaisia yhteiskunnalliseen järjestykseen ja sen ylläpitoon liittyviä tekijöitä ja toimijoita, esimerkiksi koululaitos, opettajat, sosiaali- ja työvoimaviranomaiset sekä omat vanhemmat.

Mikäli ihminen saadaan ymmärtämään, että hänellä on todellisuudessa suunnilleen samanlaiset mahdollisuudet onnistumiseen ja menestymiseen kuin muillakin, voidaan tämä epäsuotuisa kehitys vielä saada katkaistua.

4.      Mikäli kehitystä ei saada ajoissa katkaistua, tulee yrittämisestä päivä päivältä vaikeampaa ja mahdottomampaa, sillä heikosti mukaan kasvaneen ihmisen negatiiviset kokemukset syvenevät ja laajenevat entisestään samalla kun hänen itsetuntonsa ja itsekunnioituksensa viimeisetkin rippeet katoavat.

Tässä ”kaikki vaikuttaa kaikkeen” -tilanteessa kehämäinen negatiivinen liike nopeutuu entisestään ja lopulta ihminen saattaa pahimmillaan ajautua tai vapaaehtoisesti vetäytyä ja jättäytyä kaiken yhteiskunnassa hyväksytyn, arvostetun ja normaaliksi katsotun toiminnan ulkopuolelle.

Kaaviona esitettynä edellä kuvattu prosessi etenee seuraavasti:

Ihmisen mahdollinen irralleen jääminen ei riipu esimerkiksi hänen sosioekonomisesta taustastaan, vaan irralleen jäämistä ja irralleen jääneitä ihmisiä löytyy kaikista yhteiskuntaluokista ja sosioekonomisista ryhmistä.

 

Kritiikkiä

Teoriani kuvaa mielestäni varsin loogisesti ja uskottavasti mekanismeja, jotka saattavat aiheuttaa joidenkin ihmisten sitoutumattomuutta koulutukseen, työntekoon ja/tai erilaisiin yhteiskunnallisiin tavoitteisiin ja velvoitteisiin. Se ei kuitenkaan selitä lainkaan sitä, miksi saman perheen lapsista toinen ”kasvaa mukaan”, mutta toinen ”jää irralleen” erilaisista yhteiskunnallisista tavoitteista ja velvoitteista sekä niihin liittyvistä merkitysverkostoista.

Tämän hetkisen käsitykseni mukaan tätä ristiriitaa selittää se, että mukaan kasvamisessa on kyse jonkinlaisesta yksilöllisestä alttiudesta tai herkkyydestä hyväksyä yhteiskunnan asettamat tavoitteet ja sitoutua niihin. Tätä herkkyyttä voisi verrata vaikkapa musiikilliseen lahjakkuuteen: siinä missä toinen oppii soittamaan ja laulamaan juurikaan asiaan panostamatta, ei toinen opi koskaan vastaavia taitoja vaikka kuinka panostaisi, yrittäisi ja harjoittelisi. Toiset ihmiset siis vain ovat herkempiä mukaan kasvamiselle kuin toiset.

Pähkäily jatkuu!

 

KIRJALLISUUTTA:

Anttila, I. & Törnudd, P. 1983. Kriminologia ja kriminaalipolitiikka. Suomen lakimiesyhdistyksen julkaisuja. B-sarja. N:o 194. Juva: WSOY

Aro, M. 2003. Syteen vai saveen? Koulutuksen työmarkkina-arvo ja hyvinvointivaikutukset Suomessa vuosina 1970 – 1990. Teoksessa Rinne, R. & Kivirauma, J. (toim.) Koulutuksellista alaluokkaa etsimässä. Matala koulutus yhteiskunnallisen aseman määrittäjinä Suomessa 1800- ja 1900-luvuilla. Suomen Kasvatustieteellinen Seura, Kasvatusalan tutkimuksia – Research in Educational Sciences 18. 154 – 246.

Bardy, M. 2001. Pikkulapsen sijoitus oman kodin ulkopuolelle – syrjäytymisen ja liittymisen risteyskohta. Teoksessa Järventie, I. & Sauli, H. (toim.) Eriarvoinen lapsuus. Porvoo: WS Bookwell Oy. 47 – 82.

Bowlby, J. 1957. Lasten hoivan ja hellyyden tarve. Porvoo: WSOY

Bowlby, J. 1969. Attachment and loss. Volume 1, Attachment. London: Pimlico

Bowlby, J. 1979. The making and breaking of affectional bonds. London: Tavistock Publications

Bynum, J. E. & Thompson, W. E. 1989. Juvenile Delinquency – a sociological approach.

Boston: Allyn and Bacon 

Hayes, M. & Höynälänmaa, K. 1985. Montessoripedagogiikka. Keuruu: Otava

Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1999. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita

Hirschi, T. 1969. Causes of Delinquency. Berkeley and Los Angeles: University of California Press

Kiehelä, H. & Hakonen, K. 1993. Rikostorjunnan perusteet. Sisäasiainministeriö, poliisiosasto. Poliisin oppikirjasarja. Helsinki 1993

Komonen, K. 2001. Koulutusyhteiskunnan marginaalissa? Ammatillisen koulutuksen keskeyttäneiden nuorten yhteiskunnallinen osallisuus. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja. Väitöskirja.

Kortteinen, M. & Tuomikoski, H. 1998. Työtön. Tutkimus pitkäaikaistyöttömien selviytymisestä. Julkaistu yhteistyössä STAKESin ja Kansaneläkelaitoksen kanssa. Helsinki: Tammi

Paju, P. & Vehviläinen, J. 2001. Valtavirran tuolla puolen. Nuorten yhteiskuntaan kiinnittymisen kitkat 1990-luvulla. Nuoristotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 18. Helsinki: Yliopistopaino

Parkkonen, H. 1991. Auta minua tekemään itse – Montessorimenetelmän sovelluksia. Porvoo: WSOY

Rauhala, U. 1991. Köyhyys ja huono-osaisuusongelman lähtökohdista ja ratkaisuyrityksistä. STM-kehittämisosaston julkaisuja 1991:7. Helsinki: Valtion painatuskeskus

Rogers, C. R.. 1961. On Becoming a Person. A Therapist´s View of Psychotherapy 2nd printing. Boston: Houghton Mifflin Company.

Suutari, M. 2002. Nuorten sosiaaliset verkostot palkkatyön marginaalissa. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseuran, julkaisuja 26. Helsinki: Yliopistopaino

 

Takaisin vähän vakavampaan lähestymistapaan

Takaisin etusivulle