ENTÄ JOS MIKÄÄN EI KIINNOSTA?

Nuorisotakuu on osoittautumassa täydelliseksi flopiksi: useampi kuin joka neljäs suomalainen nuori on jo nyt työttömänä ja työttömien nuorten määrä jatkaa kasvuaan. Tuhannet nuoret jäävät vuosittain ilman koulutuspaikkaa. Erilaiset tukitoimet ovat osoittautuneet lähinnä mihinkään johtamattomaksi puuhasteluksi.

Nuorisotakuun epäonnistumiseen on monia syitä. Yksi niistä on nuoren oma haluttomuus ja kielteinen asennoituminen niin opiskelua, työelämää kuin yhteiskunnan pelisääntöjä kohtaan ylipäätään. Tämä näkökulma jää koulutus- ja yhteiskuntapoliittisessa keskustelussa häiritsevän vähälle huomiolle. Syy aihepiirin tietoiseen välttelyyn lienee se, että nykyisen kaltaisessa yliymmärtävässä ja ylisuvaitsevassa yhteiskunnassa yksilön omien virheellisten tai kokonaan tekemättä jättämien valintojen nostaminen avoimeen keskusteluun saatetaan helposti kokea jonkinlaiseksi ammatilliseksi tai poliittiseksi itsemurhaksi.

Pohjimmiltaan yksilöiden – ja sitä kautta kokonaisten yhteiskuntien – menestymisessä tai epäonnistumisessa kyse on kuitenkin aina yksilöiden tekemistä valinnoista ja päätöksistä. Siksi on hyvin huolestuttavaa, että entistä useampi nuori täysin tietoisesti jättäytyy koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle elääkseen erilaisten sosiaalietuuksien varassa.

Nuorisotakuun ideana on tarjota työtä sitä haluavalle ja koulutusta sitä tarvitsevalle. Entä mitä tulisi tarjota heille, jotka eivät halua töihin eikä koulutukseen?

Mitä tarjoaisitte 22-vuotiaalle miehelle, joka kertoo haluavansa ”vain istua tietokoneella”? Siis räplätä aamusta iltaan ja päivästä toiseen tietokonetta ilman sen kummempaa tavoitetta. Entä 23-vuotiaalle miehelle, joka on viimeisen viiden vuoden aikana aloittanut ja lopettanut kuusi toisen asteen koulutusta, koska ”oikein mikään ei kiinnosta”? Mikä voisi olla sopiva paikka 27-vuotiaalle naiselle, joka on aloittanut ja lopettanut toistakymmentä koulutusta, kun ”mikään ei tunnu siltä oikealta ja omalta jutulta. Mieluiten olisin vain kotona ja silleen”?

Töitä heille ei voi tarjota, sillä ikävä tosiasia on, että kukaan työnantaja ei heitä riesakseen halua. Ei nyt eikä koskaan. Ei etenkään aikana, jolloin ”parasta A-ryhmää” edustavistakin nuorista useampi kuin joka neljäs on työttömänä. Ja ei, ei sotketa nyt sitä iänikuista työvoimapulapropagandaa tähän. Mitään työvoimapulaa ei ole, ei ole koskaan ollut eikä tule koskaan olemaankaan.
Entäpä heidän kouluttamisensa? Kuvitellaan, että heidät saataisiin sijoitettua johonkin koulutukseen, vaikka he eivät itse sinne haluakaan. Minkälaisia tuloksia odottaisitte henkilöiltä, joilla ei ole vähäisintäkään opiskelumotivaatiota eikä oikein opiskeluun vaadittavia kykyjäkään, sillä heidän aiemmat pohjatietonsa ovat joko hyvin vaatimattomia tai puuttuvat kokonaan? Lisävaikeutensa tuovat esimerkiksi olematon elämänhallinta, erilaiset mielenterveysongelmat, päihteiden väärinkäyttö ja puuttuvat sosiaaliset taidot.

Ainakaan minä en keksi mitään toimivaa tapaa, jolla näitä totaalisen haluttomia nuoria voisi auttaa. Eikä tunnu keksivän oikein muutkaan. Niinpä heille tarjotaan erilaisia, lähinnä aikuisten päiväkerhoiksi luokiteltavissa olevia toimintamuotoja, jonne he voivat mennä, jos sattuvat aamulla heräämään ja jos heitä sattuu sillä hetkellä niin huvittamaan. Yleensä eivät herää eikä huvita.

Julkisuudessa toistellaan päivästä päivään sitä, kuinka kalliiksi jokainen syrjäytyvä nuori yhteiskunnalle tulee. Varmasti tulee. Ilmaista ei kuitenkaan ole esimerkiksi sekään, että parin mistään kiinnostumattoman nuoren asioita yrittää kuukausikaupalla saada edes jonkinlaiseen järjestykseen kuusi palkattua työntekijää. Saattaisikin olla varsin silmiä avaavaa laskea vaihteeksi se, kuinka kalliiksi tulee pyörittää ympäri maata erilaisia aikuisten päiväkerhoja ihmisille, joilla ei ole vähäisintäkään kiinnostusta eikä aikomusta saada itse aikaiseksi minkäänlaista positiivista muutosta elämässään.

Pitäisikö jo ymmärtää lopettaa pään seinään hakkaaminen ja keskittää alati vähenevät resurssit niiden nuorten auttamiseen, joilla on halua ja sitä kautta myös toivoa paremmasta tulevaisuudesta?

Minun mielestäni pitäisi.

 

 

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden Puheenaiheet -palstalla 24.12.2013

 

 

Takaisin vähän vakavampaan lähestymistapaan

Takaisin etusivulle