TYÖ ON PARAS LÄÄKE SYRJÄYTYMISEEN


Sisäministeriö nosti elokuussa 2011 maamme keskeisimmäksi sisäiseksi uhaksi lasten ja nuorten syrjäytymisen. Ministeriön huoli on perusteltua, sillä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen selvityksen mukaan vuonna 2008 syrjäytymisvaarassa olevia lapsia ja nuoria oli kaiken kaikkiaan ainakin 65000. Joidenkin laskelmien mukaan heitä saattaa olla jopa yli 100000. Inhimillisten kärsimysten lisäksi kyse on rahallisestikin merkittävästä ilmiöstä: syrjäytyvän nuoren yhteiskunnalle aiheuttamat kustannukset ovat hänen koko elinkaarensa aikana noin 1,2 miljoonaa euroa.

Käsitteenä syrjäytyminen on moniselitteinen ja epäselvä. Pelkistetyimmillään kyse on kasautuneesta sosiaalisesta huono-osaisuudesta, johon liittyy muun muassa valtavirrasta ulosajautumista sekä epämääräistä tunnetta siitä, että ei kuulu mihinkään eikä ole kenellekään tärkeä tai hyödyllinen. Syrjäytyneen ja häntä ympäröivän yhteisön välinen yhteys on aina heikentynyt tai kokonaan katkennut. Nykyisin tärkeimmät tämän yhteyden muodostajat ovat koulutus, työ ja perhe. Pahiten syrjäytyneiksi nähdäänkin useimmiten juuri ne, joilla ei niitä ole. Nyky-yhteiskunnassa erityisesti koulutuksesta syrjäytyminen on keskeinen osa syrjäytymisprosessia, sillä koulutuksesta syrjäytyneeltä puuttuu sellaisia arkisia tietoja, taitoja ja valmiuksia, joita hän tarvitsisi päästäkseen mukaan kansalaisten valtavirtaan.

Pelkästään koulutuksellisten epäonnistumisten vuoksi syrjäytymisvaarassa olevien 15–24-vuotiaiden nuorten määrä on noin 14000 nuorta. Määrä on jatkuvassa kasvussa. Esimerkiksi lukuvuonna 2007–2008 ammattiin opiskelevista nuorista opiskelunsa keskeytti noin kuusi prosenttia opiskelijoista. Heistä suuri osa ei jatkanut missään toisessa tutkintoon johtavassa koulutuksessa. Ongelmallista tämä on etenkin siksi, että vähintään toisen asteen koulutus on nykypäivänä minimivaatimus työn saamiseksi.

Erityisen huolestuttavaa on se, kun nuori keskeyttää opintonsa toisen asteen oppilaitoksessa, sillä tutkintoon johtavan koulutuksen keskeyttäminen on aina nuoren itsensä tekemä tietoinen päätös. Keskeyttäjiä on paljon: vuosittain noin 35000 opiskelijaa eri kouluasteilla keskeyttää opintonsa. Suurin osa keskeyttäjistä kuitenkin jatkaa opintojaan toisessa oppilaitoksessa tai hakeutuu työelämään. Osa sen sijaan keskeyttää opintonsa kokonaan ja jää päämäärättömästi ajelehtimaan. Etenkin ammatillisen perusopetuksen keskeyttäneet nuoret ovat kohonneessa syrjäytymisriskissä, sillä heistä peräti kaksi kolmasosaa jää kokonaan koulutuksen ja työelämän ulkopuolelle.

Eräs merkittävä koulutuksellista epäonnistumista ja koulupudokkuutta selittävä tekijä on avoin kouluviihtymättömyys. Useiden eri tutkimusten mukaan huolestuttavan suuri osa suomalaisista lapsista ja nuorista viihtyy huonosti peruskoulussa. Tilanne toisen asteen oppilaitoksissa ei poikkea merkittävästi tilanteesta peruskouluissa.

Osa nuorista irtaantuu, vieraantuu ja syrjäytyy sekä koulusta että sen arvoista ja tavoitteista jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Jotkut suhtautuvat jopa suorastaan vihamielisesti koulutukseen ja kouluun instituutiona. Kouluvastainen kehitys on selkeästi yhteydessä heikkoon koulumenestykseen ja opintojen keskeyttämiseen. Monet koulussa huonosti viihtyvistä nuorista putoavat koulutuksen ulkopuolelle pysyvästi. Osa jatkaa putoamistaan yhteiskunnan koko turvaverkon läpi ja ulkopuolelle. Samalla heidän riskinsä syrjäytyä kasvaa moninkertaiseksi heidän opintoihin kiinnittyneisiin ikätovereihinsa verrattuna.

Syy koulupudokkuuteen ei välttämättä ole nuoressa itsessään tai esimerkiksi hänen älykkyydessään. Pudokkuutta aiheuttaa myös se, että perinteinen koulu sille tyypillisine tapoineen ei vain yksinkertaisesti sovi kaikille. Suomalainen koululaitos rakentuu teoreettiselle opiskelulle, vaikka monelle nuorelle – ja etenkin pojille – sopivampi oppimistapa olisi tekemällä oppiminen. Tämä toki tiedetään myös kouluissa, mutta ne ovat toistuvasti osoittautuneet kyvyttömiksi ja haluttomiksi muuttamaan toimintaansa ja sopeutua opiskelijoiden erilaisuuteen, yksilöllisyyteen ja persoonallisiin kiinnostuksen kohteisiin. Erityisesti tämä koskee peruskoulun yläluokkia.

Koulu on epäonnistunut myös sille kuuluvassa tehtävässä tukea nuorten kokonaisvaltaista kehitystä. Ennen kaikkea koululaitos on kyvytön näkemään oppilaat yksilöllisesti tuntevina ja sosiaalisina olentoina. Näistä syistä monet opiskelijat kokevat koulun negatiivisena, turhana ja heidän vapauttaan riistävänä järjestelmänä. Joillekin koulutyö on ylivoimaisen kuormittavaa ja tarjoaa pelkkiä epäonnistumisia, ymmärtämättömyyttä ja negatiivista palautetta. Jotkut pitävät koulunkäyntiä suorastaan painajaismaisena. Siksi he vastustavat koulunkäyntiä avoimesti.

Yleinen kouluhaluttomuus, tutkintoon johtavan koulutuksen keskeyttäminen, koulutuksen puute, vähäisen koulutuksen varaan jääminen ja kohonnut syrjäytymisriski nivoutuvat tiukasti toisiinsa toinen toistaan ruokkien. Ne saattavat johtaa pysyvästi huonoon työmarkkina-asemaan, vähävaraisuuteen ja heikko-osaisuuteen. Pahimmillaan lopputuloksena voi olla täydellinen syrjäytyminen, jota kuvaa esimerkiksi työn tietoinen vieroksunta, alkoholisoituminen ja mielenterveysongelmat.

Niin järjettömältä kuin se kuulostaakin, viranomaiset ja opetusalan ammattilaiset tarjoavat tähän kouluvastaisuuden, koulukielteisyyden ja niistä johtuvan koulutuksellisen syrjäytymisen noidankehään lääkkeeksi lisää koulutusta. Siis nuorille, joita koulutus ei alun perinkään ole koskaan kiinnostanut.

Yleisesti on kuitenkin tiedossa, että monet ammattikouluttamattomiksi pitkäaikaistyöttömiksi ajautuneista nuorista olisivat halunneet siirtyä peruskoulun jälkeen suoraan työelämään. Yksi syy heidän työttömyyteensä on se, että nuorille sopivia, vähän ammatillista osaamista vaativia töitä ei nykymaailmassa enää ole. Ehkäpä sellaisia kannattaisi luoda, sillä paras lääke syrjäytymiseen on työ.

 

*****

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden Alakerta - palstalla 30.9.2011

 

Takaisin vähän vakavampaan lähestymistapaan

Takaisin etusivulle