KUKA KOTOUTTAISI SUOMALAISLAPSET JA -NUORET?

EVA:n kolmen vuoden takainen raportti ”Hukassa - Keitä ovat syrjäytyneet nuoret?” esitti, että Suomessa on yli 51000 iältään 15–29 -vuotiasta syrjäytynyttä. Tämä on noin viisi prosenttia kaikista tämänikäisistä nuorista. Käynnissä olevan, jo vuosia jatkuneen taloudellisen taantuman aikana syrjään ajautuneiden tai ajettujen lasten ja nuorten määrä tuskin on ainakaan vähentynyt maassa, jossa noin joka neljäs nuori on työtön.

Pelkistetyimmillään syrjäytymisessä on kyse ihmisen epämääräisestä tunteesta siitä, että ei kuulu mihinkään eikä ole kenellekään tärkeä tai hyödyllinen. Syrjäytymisen vastakohtana voidaan nähdä sosiaalinen integraatio. Se on yhteisöön liittymistä, myönteistä kanssakäymistä ja vuorovaikutusta yhteisön muiden jäsenten kanssa sekä kyvykkyyttä toimia yhteiskunnan täysivaltaisena jäsenenä.  

Yhteiskuntaan integroituminen edellyttää tiettyjä taitoja ja valmiuksia, esimerkiksi ulospäin suuntautuneisuutta, hyviä vuorovaikutustaitoja ja ylipäätään sosiaalista kyvykkyyttä. Tosiasia kuitenkin on, että kaikki eivät yksilöllisten ominaisuuksiensa ja ympäristön vaatimusten välisen ristiriidan paineessa kykene koskaan selviytymään yhteiskunnassa tai edes omassa lähiyhteisössään itsenäisesti ilman erilaisia tukitoimia. Puhumattakaan siitä, että he täyttäisivät kaikki nyky-yhteiskunnan jäsenilleen asettamat, alati kovenevat suoriutumisvaatimukset.

Maahanmuuttajien kohdalla puhutaan erikseen integroinnista. Heihin kohdistetaan ennalta tarkoin suunniteltuja toimenpiteitä, jotka tähtäävät heidän kotoutumiseensa suomalaiseen yhteiskuntaan, työllistymiseen, psykososiaaliseen vahvistumiseen ja syrjään ajautumisen ehkäisemiseen. Heitä ja heidän tarpeitaan varten on olemassa lukuisia erilaisia yhteiskunnan verovaroin rakentamia, ylläpitämiä ja erikseen nimeämiä järjestelmiä, viranomaisia ja palveluntarjoajia.

Syntyperäisten suomalaislasten ja -nuorten integroimiseen sen sijaan ei ole olemassa vastaavaa koneistoa. Heidän kohdallaan integroitumisen pitäisi tapahtua ikään kuin itsestään.

Todellisuudessa lapset ja nuoret eivät kasva yhteiskunnan aktiivisiksi ja osallisiksi jäseniksi ilman, että heitä yhteisön aikuisten toimesta siihen määrätietoisesti kasvatetaan, ohjataan, tuetaan ja kannustetaan. Erityisesti heillä, jotka luonteeseen, älykkyyteen, sosioekonomiseen asemaan, siihenastiseen elämänhistoriaan tai muihin yksilöllisiin tekijöihin liittyvien syiden vuoksi suhtautuvat toisiin ihmisiin ja ulkoiseen maailman passiivisesti, varovaisesti tai jopa avoimen pelokkaasti, saattaa olla hyvin merkittäviä integroitumisvaikeuksia.

Näitä lapsia ja nuoria varten on rakennettava oma järjestelmä, jonka ainoana tehtävänä on heidän integroimisensa suomalaiseen yhteiskuntaan ja elämänkulkuun. Järjestelmän luomisessa ja kehittämisessä hyödynnetään maahanmuuttajien kotouttamiseksi luotuja malleja ja niistä saatuja kokemuksia. Myös taloudelliset panostukset tulee olla integroitavien lasten ja nuorten määrään suhteutettuna vähintään yhtä merkittäviä kuin maahanmuuttajien kotouttamiseen käytettävät panostukset.

Muussa tapauksessa nuorisotakuun ja nuorten yhteiskuntatakuun kaltaiset kyhäelmät jäävät jatkossakin pelkäksi poliittiseksi tyhjänpuhumiseksi, joka peittää alleen syrjään ajautuvien ja ajettujen suomalaislasten ja -nuorten tasaisesti kasvavan joukon. Tähän Suomella ei ole varaa riippumatta siitä, millä mittarilla asiaa mitataan tai tarkastellaan.

 

 

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden Puheenaiheet -palstalla 3.3.2015

 

 

Takaisin vähän vakavampaan lähestymistapaan

Takaisin etusivulle