KOULUTUS KANNATTAA AINA - VAI KANNATTAAKO?

Keskustelu työurien pidentämiseksi ”toisesta päästä”, nuoria työllistämällä, ei ota käynnistyäkseen, vaan painottuu pitkälti eläkeiän nostamiseen. Syytkin ovat varsin ilmeisiä, vaikka ne eivät uutiskynnystä ylitäkään: nuorille sopivia työpaikkoja ei juurikaan ole tarjolla ja vaikka olisikin, työnantajat eivät halua niitä nuorille tarjota.

Toukokuussa 2011 Suomessa oli noin 26100 alle 25-vuotiasta nuorta työtöntä työnhakijaa. 15–24-vuotiaiden nuorten työttömyysaste oli heinäkuussa 13,7 prosenttia, mikä oli 1,1 prosenttiyksikköä suurempi kuin edellisen vuoden heinäkuussa. Samaan aikaan kokonaistyöttömyysaste oli 6,9 prosenttia. Nuorten työttömyys oli siis lähes kaksinkertainen verrattuna kokonaistyöttömyyteen.

Tilanteesta on turha syyttää nuoria, sillä lukuisat tutkimukset osoittavat kiistatta, että nuorten enemmistö haluaa töihin (esimerkiksi Myllyniemi 2006, 2007 ja 2009; Allianssi 2010). Toki on niitäkin nuoria, jotka eivät töihin halua, mutta heidän osuutensa on häviävän pieni.

Koko ajan heikentyvistä työllisyysnäkymistä huolimatta nykynuoret joutuvat kilpailemaan yhä pidemmästä ja laajemmasta koulutuksesta, vaikka siitä ei ole heille välttämättä koskaan mitään konkreettista hyötyä. Peruskoulun jälkeiseen tutkintokilpaan osallistumisesta on tullut pakko, sillä työ- ja jatko-opiskelupaikan saaminen ilman perusasteen jälkeistä koulutusta on nykyisin täysin mahdotonta. Toisekseen, alle 17-vuotiaalla ammattikouluttamattomalla nuorella ei ole oikeutta työmarkkinatukeen tai työttömyyskorvaukseen. Siksi myös toisen asteen opinnot tulee näennäisestä vapaaehtoisuudestaan huolimatta nähdä pakollisena peruskoulun jatkeena.

Vuosien opiskelu ja korkeatkaan tutkinnot eivät kuitenkaan takaa hyvää ja pysyvää työpaikkaa sosioekonomisesta noususta puhumattakaan. On syntynyt tilanne, jossa koulutuksen antamat lupaukset ja sen todellinen työmarkkina-arvo eivät kohtaa. Valmistumisen jälkeen monia nuoria odottaa työttömyys tai parhaassakin tapauksessa vain epävarmat ja määräaikaiset, huonosti palkatut ja heikosti arvostetut työtehtävät.

Taloussuhdanteiden heikentyessä ja työttömyyden kasvaessa koulutuksen varastointifunktio korostuu.

Koulutuspaikkojen lisäämistä on käytetty jo vuosia ylijäämätyövoiman siirtämiseen pois työmarkkinoilta. Kouluista tulee varastoja, joissa talouselämälle ja tuotannolle tarpeettomat ikäluokat odottavat edessä mahdollisesti olevia parempia aikoja, jolloin heitäkin ehkä tarvitaan. Varsinkin nuorisotyöttömyyttä hoidetaan koulutuksella, jolloin koulutuksessa olevat nuoret ovat työpaikkojen puuttuessa pois työttömyyskortistosta.

Varastointifunktio tuntuu oudolta ajatukselta ainakin työelämään valmistautumisen näkökulmasta tarkasteltuna. Jatkuvasti kasvavien tehokkuusvaatimusten maailmassa lasten ja nuorten varastointi kouluihin on kuitenkin entistäkin tärkeämpää, sillä jokaisen työikäisen ikäluokan pitäminen koulussa vähentää työvoiman ylitarjontaa ja nuorisotyöttömyyttä. Toisekseen, kun koulu tarjoaa lapsille ja nuorille välttämättömän päivähoidon, mahdollistuvat vanhempien ylityöt ja pitkät työpäivät.

Varastointifunktio on käytännöllinen ratkaisu ennen kaikkea yhteiskunnallisen järjestyksen ja sen säilymisen kannalta. Sen taustalla vaikuttaa pelko siitä, että lasten ja nuorten joutilaisuus voisi olla jonkinlainen moraalinen ja sosiaalinen uhka yhteiskunnalle ja sen järjestykselle. Koulutuksen avulla saadaan suuri joukko kokonaan tarpeettomia tai vain silloin tällöin tarvittavia pätkätyöläisiä sidottua yhteiskunnallisen järjestyksen ja perustellulta näyttävän, työvoimapoliittiseksi koulutukseksi kutsutun puuhastelun pariin.

Koska taloutta, tehokkuutta ja kilpailukykyä korostavaan työelämään eivät kaikki enää yksinkertaisesti vain mahdu, tullee yhteiskunnallista vakautta ja järjestystä vahventava varastointitehtävä tulevaisuudessa kasvamaan.

Nykymaailmassa koulutus on monesti vain pelkkä mahdollisuus kiinnostaviin ja haastaviin työtehtäviin. Koulutuspohjan lisäksi ihmisen työmarkkina-arvoa määrittävät esimerkiksi ikä, sukupuoli, etninen tausta, muut persoonalliset ominaisuudet sekä sosiaaliset suhteet. Näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta syntyvä yksilöllinen työmarkkina-arvo määrää sen, miten kukin kilpailussa rajallisista työpaikoista menestyy.

Tämäkään ei vielä riitä, vaan lisäksi työhalukkaiden on jatkuvasti kasvatettava ja päivitettävä omaa osaamistaan sekä luotava erilaisia työllistymistään tukevia suhdeverkostoja. Kaikesta ennakkoon valmistautumisesta huolimatta he joutuvat silti varautumaan erilaisiin riskeihin, projektimaisiin työsuhteisiin ja uudelleenkouluttautumiseen. Tämä ruokkii epävarmuutta ja syö kansalaisten luottamusta koulutusjärjestelmää ja kouluttautumista kohtaan.

Samanaikaisesti koulutuksen kokonaiskestoa pidennetään ja etenkin korkea-asteen koulutuksen roolia korostetaan keinotekoisesti: Opetusministeriön tavoitteena on, että vuoteen 2015 mennessä 30–34-vuotiaasta väestöstä vähintään puolet on suorittanut korkeakoulututkinnon. Ministeriön villeimmissä tulevaisuudenvisioissa jokaisesta ikäluokasta jopa 60 – 65 % saa korkeakoulutuksen.

Tavoitteita perustellaan syvällä uskolla siihen, että korkea koulutus pienentää työttömyysriskiä ja parantaa työllistymismahdollisuuksia. Näin varmasti joissakin tapauksissa käykin. Toisaalta jos työvoimaa on tarjolla liikaa, jäävät myös korkeasti koulutetut ilman koulutustaan vastaavaa työpaikkaa. Monet jäävät vaille minkäänlaista työtä.

Vastoin yleistä harhaluuloa koulutustason nousu ei automaattisesti suinkaan nosta todellista osaamistasoa, vaan tutkintoja nykymalliin tehtailtaessa todellinen osaamistaso usein jopa laskee.

Viime vuosina koulujen toimintaa on alkanut ohjailla entistä enemmän niin kutsuttu tuloksellisuusraha. Käytännössä kyse on siitä, että ”tuloksellisesti” toimivat oppilaitokset saavat enemmän rahaa kuin toiset. Ongelmallista on se, että tulosta ei suinkaan mitata opiskelijoiden oppimisella ja osaamisella, vaan kirjoitettujen tutkintotodistusten määrällä.

Niinpä todistukset eivät enää anna työnantajille minkäänlaisia takuita työntekijän ammattitaidosta ja osaamisesta, vaan osoittavat vain yhden yhteiskuntakelpoisuutta lisäävän perusvaatimuksen, koulutuksen, suorittamisen. Tutkintotodistuksen olemassaolosta työnantaja voi päätellä lähinnä vain sen, että paikanhakija hyväksyy palkkatyön tarkoituksen sekä noudattaa ympäröivän yhteiskunnan normaaleiksi katsomia moraalisääntöjä, sosiaalisia arvoja ja tapoja. Vastaavasti koulutuksen ja tutkintojen ulkopuolelle jääminen saatetaan nähdä osoituksena vakavasta ja tarkoituksellisesta yhteiskunnallisten normien ja tavoitteiden kyseenalaistamisesta, sopeutumattomuudesta ja poikkeavuudesta.

Työmarkkina- ja jatko-opintokelpoisuuden vähimmäisvaatimuksen lisäksi koulutuksesta onkin muodostunut jonkinlainen kunnon kansalaisen mittari.

 

*****

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden Alakerta - palstalla 7.9.2011

 

Takaisin vähän vakavampaan lähestymistapaan

Takaisin etusivulle