KOLMAS SEKTORI JA KOHTUUTTOMAT ODOTUKSET

Yhteiskunnan sosiaalinen sopimus tarkoittaa yhdessä sovittuja ja hyväksyttyjä toimintatapoja, jotka pitävät yhteiskuntaa koossa.

Suomalaisen yhteiskunnan sosiaalinen sopimus on perustunut mm. yhteen ammattiin ja pitkäkestoisiin työsuhteisiin. Sen varaan on rakennettu esimerkiksi koulutusjärjestelmä, yhteiskunnan tarjoamat palvelut sekä sosiaalipolitiikka. Nyttemmin tämä perusta on romahtanut ja yhä useampi työikäinen on pysyvän työsuhteen ulkopuolella. Erityisesti tämä koskee nuoria, joille työelämä tarjoaa lähinnä vain lyhyitä työsuhteita ja vain harvoin vakituisiin työpaikkoihin johtavia projekteja. Työ on sirpaloitunut ja vajaatyöllisyys muodostunut pysyväksi ongelmaksi. Tämän kehityksen seurauksena entistä pienempi joukko ihmisiä yltää yhteiskunnassa yleisesti hyvänä pidettyyn elämään.

Kun työttömyys 1990-luvun lamavuosina kasvoi räjähdysmäisesti, Suomi ajautui tilanteeseen, jossa työttömyyden kustannukset olivat karkaamassa käsistä ja sadat tuhannet työikäiset vaarassa syrjäytyä pysyvästi työelämästä. Tilanteen korjaamiseksi alettiin etsiä uudenlaista turvaverkkoa, joka tukisi ihmistä työttömyyden ja tilapäisen työllisyyden vuorottelussa. Suurimmat odotukset kohdistuivat ns. kolmanteen sektoriin, jolla tarkoitetaan sitä toimintaa, mikä ei mahdu valtion, kuntien, vapaiden markkinoiden ja kotitalouksien piiriin. Siihen kuuluvat esimerkiksi erilaiset järjestöt, toimintakeskukset, urheiluseurat sekä muu vapaaehtoistyö.

Kolmas sektori nostettiin esille mahdollisena työllistäjänä tai ainakin mielekkään tekemisen tarjoajana niille, jotka eivät avoimille työmarkkinoille mahtuneet tai kelvanneet. Siitä toivottiin apua myös monenlaisiin muihin sosiaalisiin ongelmiin, esimerkiksi syrjäytymisen ennaltaehkäisyyn ja mielenterveysongelmien hoitoon. Kolmanteen sektoriin kohdistuvia suuria odotuksia lisäsivät yhteiskunnan nopeat muutokset, erityisesti vapaa-ajan lisääntyminen, väestön ikääntyminen sekä elinikäodotuksen piteneminen.

Keskustelu kolmannesta sektorista erilaisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana on taas virinnyt. Nykyisin kolmannen sektorin rooli korostuu varsinkin keskusteltaessa siitä, miten pitkäaikaistyöttömiä ja vajaakuntoisia voitaisiin auttaa saamaan takaisin työttömyyden aikana kadonneet ammatilliset ja sosiaaliset valmiudet sekä palaamaan avoimille työmarkkinoille.

Suurista odotuksista huolimatta kolmas sektori ei ole ratkaissut – eikä mitä todennäköisimmin koskaan tule ratkaisemaankaan – niitä ongelmia, joita sen kuvitellaan ratkaisevan. Sen merkitys on enemmänkin vain tarjota työmarkkinoilta pudonneille ihmisille mielekästä ajankulua, vaihtoehtoisia elämänmalleja ja mahdollisuuden omatoimiseen elämään. Näin se auttaa osaa heistä pysymään edes jotenkuten kiinni arjen rutiineissa ja elämässä ylipäätään.  

Kolikon kääntöpuolena sen sijaan on ainakin kaksi uhkakuvaa: ensinnäkin kolmannesta sektorista voi pahimmillaan muodostua työmarkkinoiden kaatopaikka, jonne työnnetään matalapalkkaiset, sisällöttömät ja määräaikaiset työtehtävät. Toinen uhkakuva on se, että syntyy työvoimavarasto, jossa toivonsa menettäneet pitkäaikaistyöttömät, vajaakuntoiset ja muut heikosti työllistyvät ihmiset pistäytyvät säännöllisin väliajoin vain palatakseen takaisin tuolle työmarkkinoiden kaatopaikalle. Jotkut näkevät jo nyt kolmannen sektorin toiminnan pelkkänä puuhasteluna, jolla ei ole mitään tekemistä ihmisen todellisen työllistymisen kanssa. Näkemys ei ole välttämättä täysin väärä.

Omat uhkakuvansa luo harhaisesta amerikkalaisesta unelmasta elinvoimansa ammentava uusliberalistinen ajattelu, joka pyrkii supistamaan julkista sektoria ja siirtämään vastuuta yhteiskunnan palvelujen tuottamisessa ei-julkisille toimijoille ja kansalaisille itselleen. Uusliberalismi näkee jokaisen oman onnensa seppänä ja korostaa yksilön omaa aktiivisuutta, vastuuta ja riskienhallintakykyä. Todellisuudessa kaikki ei kuitenkaan ole aina vain itsestä kiinni, vaikka yksilön omaa toimintaa oman elämänsä ja onnellisuutensa rakentajana ei voikaan koskaan liikaa painottaa.

Koska kolmas sektori rahoittaa toimintansa pitkälti julkisella rahoituksella (esimerkiksi erilaiset avustukset, palkkatuki ja verohelpotukset), ovat sen työllistämismahdollisuudet vahvasti yhteiskunnan rahallisesta tuesta riippuvaiset. Syvenevään velkakierteeseen ajetussa kansantaloudessa rahaa on jaettavana päivä päivältä vähemmän. Ottajia sen sijaan on entistä enemmän.

Uusliberalismin kasvava suosio on jo nyt johtanut siihen, että yhteiskunta tukee pitkäaikaistyöttömien ja vajaakuntoisten työllistymistä taloudellisesti vain suhteellisen rajallisen ajan. Kun nämä yhteiskunnan maksamat tukikuukaudet on käytetty, työnantajat hankkivat uuden tukityöllistetyn entisen tilalle, mikäli se työn suorittamisen kannalta vain suinkin on mahdollista. Poispotkitun on löydettävä tiensä avoimille työmarkkinoille yleensä omin avuin. Tämä ei välttämättä ole kovin helppo tehtävä.

Nykykeskustelussa toistuu usein käsite sosiaalinen yritys. Sosiaalisella yrityksellä tarkoitetaan organisaatiota, jonka tarkoituksena on luoda työpaikkoja erityisesti vajaakuntoisille ja pitkäaikaistyöttömille. Se ei yrityksenä poikkea muista yrityksistä, vaan voittoa tavoitellen tuottaa tavaroita ja palveluja markkinoille. Se maksaa työntekijöilleen työehtosopimuksen mukaisen palkan. Erona muihin yrityksiin on muun muassa se, että sen työllistämistä työntekijöistä vähintään 30 prosenttia on vajaakuntoisia tai yhteensä vajaakuntoisia ja pitkäaikaistyöttömiä.

Perinteisissä kolmannen sektorin toimijoissa mietittiin, mitä yhteiskunnallisille käytännöille ja asenteille pitäisi tehdä, jotta jonkin tietyn erityisryhmän asema paranisi. Sosiaalisen yrityksen johto sen sijaan miettii, miten kehittää itseään, organisaatiota ja sen henkilökuntaa vastaamaan markkinoiden vaatimuksiin entistä paremmin, säästäväisemmin ja tehokkaammin. Sosiaalisten yritysten ongelmaksi onkin muodostunut se, että ne eivät ole yhdistysten kaltaisia etujärjestöjä vaan ammattimaisen tehokkaita palveluntuottajia, joiden pitää palvelutuotantonsa ohessa jatkuvasti rakentaa ja ylläpitää toimintaansa. Sitä varten niillä täytyy olla sosiaalisen asiantuntemuksen lisäksi monipuolista liiketaloudellista osaamista ja asiantuntemusta. Ne tarvitsevat ammattimaisen johdon, joka hallitsee talouden, myynnin ja markkinoinnin. Onnistumista ei enää mitata sosiaalisin vaan taloudellisin mittarein.

Kolmannen sektorin ja sosiaalisten yritysten menestymisen ratkaisee tulevaisuudessa se, kuinka monelta sosiaalisen alan koulutuksen ja työkokemuksen hankkineelta löytyy myös riittävästi liiketaloudellista osaamista. Pahoin pelkään, että liian harvalta. Toivottavasti olen väärässä.

Takaisin vähän vakavampaan lähestymistapaan

Takaisin etusivulle