ILMAINEN KOULUTUS TULEE KALLIIKSI

Yksi Jyrki Kataisen hallituksen kärkihankkeista on hallitusohjelmaankin kirjattu nuorten koulutus- ja yhteiskuntatakuu. Se pyrkii takaamaan jokaiselle alle 25-vuotiaalle ja jokaiselle alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle työ-, harjoittelu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikan kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi joutumisesta. Tavoitteena on mm. nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen ja yhteiskunnallisen osallisuuden lisääminen.

Työ- ja elinkeinoministeriön asettama työryhmä mainitsee tuoreessa raportissaan yhteiskuntatakuun toteutumisen haasteiksi muun muassa koulutuspaikkojen, opinto-ohjauksen ja urasuunnittelutuen riittämättömyyden. Lisäksi se nostaa keskusteluun julkisuudessa harvemmin käsitellyn kohtaanto-ongelman, jolla koulutuspoliittisessa keskustelussa viitataan usein siihen, että opiskelijan hankkima koulutus ei vastaa työmarkkinoilla vallitsevaa kysyntää. Suomeksi sanottuna ihmisellä on koulutus ja tutkinto, joilla ei ole työmarkkinoilla mitään arvoa.

Pohjimmiltaan kohtaanto-ongelmassa on kyse pieleen menneistä koulutusvalinnoista, joista olisi helppo syyttää yksittäistä nuorta tai hänen vanhempiaan, hehän ne kannattamattomat koulutusvalinnat ovat tehneetkin. Tämä pitää toki paikkansa, mutta on kuitenkin vain osa totuutta. Fakta on myös se, että koulutusteollisuus tietoisesti kouluttaa vuodesta toiseen ihmisiä ammatteihin, jotka eivät työllistä. Koulutusten ja tutkintojen heikosta tai toisinaan jopa täysin olemattomasta työmarkkina-arvosta huolimatta niitä markkinoidaan vetävillä ja ammattimaisesti laadituilla mainoslauseilla.

Alhaisen työmarkkina-arvon omaavan koulutuksen järjestäminen ja markkinointi vaikuttaa ainakin maallikon mielestä hyvin ristiriitaiselta toiminnalta. Lähemmässä tarkastelussa on kuitenkin helppo löytää ainakin kaksi koulutuksen järjestäjien valintoja selittävää tekijää.

Ensinnäkin koulutuksen järjestäjille on ollut oman rahoituksensa kannalta viime vuosiin asti täysin yhdentekevää, työllistyvätkö heiltä valmistuvat opiskelijat vai eivät. Olennaista on ollut vain se, että koulutukseen on tulijoita, jolloin koulutuksen järjestäjä varmistaa rahoituksensa ja siten oman olemassa olonsa.

Nyttemmin kuvioihin on ilmestynyt ns. tuloksellisuusrahoitus, jonka yhtenä tarkoituksena on ohjata koulutuksen järjestäjiä tarjoamaan sellaista koulutusta, joka johtaa opiskelijan työllistymiseen. Voi toki olla, että näin tuleekin tapahtumaan. Huonommassa vaihtoehdossa tuloksellisuusrahoitus saattaa johtaa vain tutkintotodistusten määrän kasvuun laadun kustannuksella. Tämän kehityksen lopputuloksena oppilaitoksista valmistuu lisää erilaisia hatuntekijöitä, siivoustieteen maistereita ja kaivonkatsojia, jotka eivät osaa tehdä hattuja, siivota, eivätkä katsoa kaivoa, mutta paperilla ammattitaitoasiat ovat kohdallaan.

Ikävä kyllä heidänkään ”osaamisestaan” kukaan ei halua maksaa senttiäkään. Siksi heidän tulevaisuuttaan leimaa helposti esimerkiksi pitkittynyt työttömyys, taloudellinen huono-osaisuus sekä yhteiskunnan valtavirrasta ulos ajautuminen erilaisine oheisongelmineen.

Yksilön kannalta tarkasteltuna on toki hienoa, että hän saa suhteellisen vapaasti toteuttaa itseään ja mielihalujaan.

Yhteiskunnan näkökulmasta huomattavasti parempi olisi, että hän toteuttaisi itseään ja mielihalujaan verovarojen sijaan omalla kustannuksellaan. Tai edes hakeutuisi sellaiseen koulutukseen, josta olisi ainakin teoriassa mahdollisuus työllistyä tuottavaan työhön.

Myös yhteiskuntatakuuta pohtinut työryhmä peräänkuuluttaa kansalaisten omaa vastuuta valinnoistaan ja sitä kautta esimerkiksi työllistymisestään. Valitettavasti tällaiset ajatukset eivät yksilön vapauksia ja oikeuksia korostavassa nyky-yhteiskunnassa yleensä saavuta kovinkaan suurta suosiota, lähinnä päinvastoin.

Eräs kansalaisten itsestään selvinä pitämistä oikeuksista on opiskella mitä itse kukin puhtaasti henkilökohtaisista syistä kulloinkin haluaa. Joidenkin ihmisten koulutusvalintojen taustalla vaikuttavat motiivit eivät liitykään esimerkiksi työllistymiseen ja itsensä elättämiseen, vaan puhtaasti harrastuspohjaiseen mielenkiintoon. Näin ajatteleville tyypillistä on usein myös hakeutua edellisen koulutuksen päätyttyä suoraan uuteen koulutukseen, joka sekään ei millään muotoa liity esimerkiksi itsensä elättämiseen.

Lopputuloksena ihmisellä saattaa olla takanaan vuosikymmenen opiskeluputki ja useita tutkintoja, mutta millään näistä opinnoista tai tutkinnoista ei ole minkäänlaista työmarkkina-arvoa. Kun tähän yhdistetään olematon työllistymismotivaatio, ymmärrämme, miksi joidenkin työllistyminen muodostuu ylipääsemättömän vaikeaksi ja miksi syrjäytymiskehitys käynnistyy.  Samalla ymmärrämme, miksi joillakin työnantajilla on vaikeuksia löytää päteviä työntekijöitä vallitsevasta suurtyöttömyydestä huolimatta.

Tällaisen näennäishyödyllisen koulutuksen järjestäminen tulee veronmaksajille hyvin kalliiksi, sillä koulutus on keskeinen menoerä sekä kuntien että valtion budjeteissa. Vuonna 2011 pelkästään valtion budjetista 6,5 miljardia meni koulutukseen (budjetin kaikki menot olivat yhteensä noin 50 miljardia euroa). Vuodelle 2012 opetus- ja kulttuuriministeriö ehdotti hallinnonalalleen 6,8 miljardin euron määrärahaa. Suuruusluokan hahmottamiseksi mainittakoon, että vuonna 2011 valtion ansio- ja pääomatulojen kokonaiskertymä oli 7,4 miljardia euroa.

Valtion ja kuntien velka kasvaa räjähdysmäisesti ja uusia säästökohteita etsitään jatkuvasti. On selvää, että säästöt kohdistuvat myös koulutukseen. Tämä tietää suuria muutoksia nykyisiin toimintatapoihin.

Mielenkiintoinen koulutuspoliittinen avaus olisi avoin keskustelu siitä, kuinka yhteiskunnallisesti vastuullista on tarjota kansalaisille koulutusta, jonka työllistävä vaikutus tiedetään jo nyt varsin vaatimattomaksi. Vähintään yhtä mielenkiintoinen olisi keskustelu siitä, kuinka monta tutkintoa terve ja työkuntoinen kansalainen on elämänsä aikana oikeutettu saamaan yhteiskunnan varoin kustannettuna. 

Joka tapauksessa tulevaisuuden koulutuspoliittista keskustelua ja suunnittelua tulee ohjata selkeä ymmärrys siitä, että ilmainen koulutus on kaikkea muuta kuin ilmaista.

 

 

Kirjoitus on julkaistu Aamulehden Alakerta -palstalla 27.3.2012

 

 

Takaisin vähän vakavampaan lähestymistapaan

Takaisin etusivulle