YHTEISKUNNALLINEN TURHAUTUMINEN JA ANOMINEN PAINE

Nykyaikaisen sosiologian perustajaksi usein mainitun ranskalaisen Emilé Durkheimin näkemyksen mukaan yksilöiden ei ole mahdollista toimia itsenäisesti, vaan he ovat aina täysin riippuvaisia yhteiskunnasta sekä sen moraalisista ja sosiaalisista normeista ja vaatimuksista.

Durkheim piti merkittävänä vieraannuttavana tekijänä ristiriitaa yksilön tarpeiden ja toiveiden sekä yhteiskunnan ja sen vaatimusten välillä. Tästä ristiriidasta Durkheim käytti käsitettä anomia (anomie), joka on moraalinen tyhjyyden tunne tai normittomuuden [1] ja moraalisääntöjen puuttumisen tila, joka syntyy yksilön toiveiden ylittäessä hänen realistiset mahdollisuutensa toteuttaa nämä toiveet hyväksyttävin keinoin.

Anomia on häiriötila, jossa sosiaalisen järjestelmän normit ja päämäärät eivät enää vaikuta yksilön käyttäytymiseen vaan menettävät merkitystään, jolloin yksilön sitoutuminen ryhmään heikkenee olennaisesti. Samalla heikkenee myös ryhmän mahdollisuudet vaikuttaa yksilöön ja tämän käyttäytymiseen. Tällöin vaarana on, että yksilöt eivät enää hyväksy, kunnioita ja noudata kuria ylläpitäviä ja säilyttäviä normeja, moraalisääntöjä ja auktoriteetteja. Varsinaisena sisällöllisenä erona anomialla ja vieraantumisella on se, että anomia kuvaa yhteiskunnan ja yhteisön tilaa, vieraantuminen yksilöllistä reaktiota. (Allardt 1964; Israel 1971, ; Durkheim 1985)

Amerikkalainen sosiologi Robert. K. Merton kehitteli Durkheimin anomiateoriaa edelleen. Merton (1968; 1976, ) katsoi, että järjestys yhteiskunnassa rakentuu tietoisesti asetetuille ja kulttuurisesti hyväksytyille arvoille, tavoitteille ja kiinnostuksen kohteille sekä erilaisten normien avulla säännellyille keinoille niiden saavuttamiseksi. Merton kutsui anomiaksi ristiriitaa, joka vallitsee näiden kulttuurisesti hyväksyttyjen arvojen, tavoitteiden ja kiinnostuksen kohteiden sekä yksilön käytössä olevien keinojen ja mahdollisuuksien välillä. Toisin sanoen yksilöön kohdistuvat vaatimukset ja hänen käytössään olevat keinot näiden vaatimusten toteuttamiseksi ovat ristiriidassa.

Tämä ristiriita aiheuttaa ihmisissä turhautumista, jonka johdosta yhteiskunnan arvot ja normit alkavat nopeasti menettää merkitystään eivätkä ne enää ole yksilön näkökulmasta tarkastellen houkuttelevia tai tavoittelemisen arvoisia. Yhteisöllisten normien menettäessä merkitystään yhteiskunta muuttuu epävakaaksi, sillä samalla kun yksilö menettää kiinnostuksensa yhteiskunnan arvokkaina pitämiä asioita kohtaan, menettää yhteiskunta otteensa yksilöstä.

Dubinin (1959), Mertonin (1968) ja Sykesin (1978) mukaan yksilö voi yrittää selviytyä ja vastata anomiseen paineeseen viidellä erilaisella sopeutumistavalla eli adaptaatiotyypillä. Adaptaatiotyypit voi nähdä myös tietynlaisena roolikäyttäytymisenä, jossa käyttäytymistä ohjailee tilanne ja ympäristön odotukset, ei niinkään ihmisen persoona. Adaptaatiotyypit ovat:

1. Konformismi eli sopeutuminen tai mukautuminen (conformity) vallitsevaan tilanteeseen, jolloin anomista painetta ei enää ole, sillä keinot ja päämäärät ovat sopusoinnussa. Yksilö siis hyväksyy sekä yhteisönsä tavoitteet ja päämäärät että ne keinot, joilla niitä yhteisön mukaan tulisi tavoitella. Hän voi esimerkiksi tavoitella hyväksyttyjä päämääriä työskentelemällä kovasti tai säästämällä. Konformismi on vakauteen pyrkivän yhteiskunnan näkökulmasta katsoen paras sopeutumistapa.

2. Innovaatio tai uudistaminen, uudennus (innovation), jolloin yksilö hyväksyy yhteisön arvot ja tavoitteet ja tavoittelee niitä, mutta käyttää muitakin kuin säädettyjä ja/tai hyväksyttyjä keinoja. Jos nämä käytetyt keinot ovat ristiriidassa yhteiskunnan hyväksymien keinojen kanssa, on kyse lain rikkomisesta.

3. Ritualismi tai pakeneminen (ritualism), jolloin yksilö hylkää yhteisön arvot, vaatimukset ja tavoitteet, mutta hyväksyy sovitut menetelmät. Hän siis sopeutuu noudattamaan yhteisön normeja ja käyttäytyy sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla, mutta ei usko yhteisön tavoitteisiin eikä tavoittele niitä. Käytännössä tämä tarkoittaa usein sitä, että yksilö tekee sen mitä käsketään, mutta ei yhtään enempää.

4. Vetäytyminen (retreatism), jolloin yksilö tietoisesti hylkää sekä yhteisönsä tavoitteet että menetelmät, jolloin hän ei saavuta asetettuja päämääriä (koska ei siis edes halua saavuttaa), mutta ei myöskään sopeudu normeihin. Vetäytyjä vieraantuu, sillä hän ei tunne itseään yhteiskunnan todelliseksi ja tasavertaiseksi jäseneksi. Luonteva esimerkki vetäytyneestä on koulusta ja/tai työelämästä tarkoituksellisesti ulos pudottautunut nuori. Vetäytymiseen liittyy usein erilaisia negatiivisia psyykkisiä ilmiöitä, esimerkiksi apatiaa ja yleistä välinpitämättömyyttä.

5. Kapinointi (rebellion), joka tietoisesti tähtää vanhojen tavoitteiden ja normien hylkäämisen ja uusien luomiseen. Kapinoinnin tarkoituksena on siis yhteiskunnassa olemassa olevien rakenteiden muuttaminen ja samalla anomiaa aiheuttavien tekijöiden poistaminen. Kapinoija siis hylkää yhteisön tavoitteet ja vallitsevat sosiaaliset normit ja korvaa ne toisilla.

Sykesin (1978), Laineen (1991) ja Iivarin (1995) näkemyksen mukaan yhteiskunnan oma sosiaalinen rakenne ja sen yksilöille aiheuttamat turhautumat saattavat kapinoinnin lisäksi aiheuttaa erilaisia ei-toivottuja ja sosiaaliseksi poikkeavuudeksi [2] katsottuja ilmiöitä tai toimintaa, esimerkiksi sopeutumisvaikeuksia, häiriköintiä tai avointa rikollisuutta.

Anomian ei kuitenkaan tarvitse johtaa vain tuomittavana pidettävään käyttäytymiseen, vaan se voi johtaa sellaisiin merkittäviin sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin uudistuksiin, jotka toimivat anomiaa poistavina mukautumismekanismeina.

Eräs toinen anomiateorian merkittävä havainto on se, että anomiaa voi esiintyä missä tahansa sosioekonomisessa yhteiskuntaluokassa eikä pelkkä köyhyys [3] tai menestymismahdollisuuksien puuttuminen sinänsä riitä tuottamaan esimerkiksi epäsosiaaliseksi katsottua käytöstä, vaan lisäksi tarvitaan aina jokin ristiriita vallitsevien arvojärjestelmien ja ihmisten todellisten mahdollisuuksien välillä.

Bynum ja Thompson (1989), Laine (1991) ja Iivari (1995) näkevät eräänä keskeisenä anomiaa aiheuttavana ristiriitana uskon ideologiaan, jonka mukaan jokaisella on tasa-arvoiset mahdollisuudet edetä yhteiskunnassa, jos itse niin vain haluaa. Todellisuudessa nämä mahdollisuudet ovat heikot, ja yhteiskunnassa on käynnissä jatkuva epätasa-arvoistumisprosessi.

Nykyisissä uusliberalistisissa [4]länsimaisissa kulutusyhteiskunnissa joukkotiedotus synnyttää, ylläpitää ja ruokkii ihmisissä materiaalisia haluja ja tarpeita, joita kaikkien tulisi saada. Lisäksi erilaisten koulutusinstituutioiden välityksellä ihmisille asetetaan vaatimuksia yhteiskunnallisten asemien ja valmiuksien suhteen. Näin ihmisille luodaan kulttuurisesti määräytyneet hyvän elämän tavoitteet, joiden saavuttamiseksi annetaan normitetut menetelmät.

Tavoitteiden ja normitettujen menetelmien olemassa olo ei kuitenkaan vielä riitä anomian kokemiseksi, vaan jotta ihminen voisi kokea anomiaa, täytyy hänen hyväksyä yhteiskunnassa vallitsevat päämäärät sekä kokea, että hänen käytössään olevat keinot eivät riitä niiden saavuttamiseen.

 

Elämän tarkoituksettomuus ja eksistentiaalinen tyhjiö

Itävaltalaisen psykiatrin Viktor F. Franklin perusajatus oli, että ihmisen elämälle ei kukaan tai mikään ulkopuolinen taho voi antaa tarkoitusta. Tarkoitusta ei voida myöskään tekemällä tehdä, sillä tehty tarkoitus on vain pelkkä tunne tarkoituksesta. Ollakseen onnellinen on ihmisen itse löydettävä oman elämänsä tarkoitus. Mikäli hän ei siinä onnistu, ajautuu hän helposti ns. eksistentiaaliseen tyhjiöön (existential vacuum), henkiseen tilaan, jossa hän elää turhautuneena oman olemassaolonsa tarkoituksettomuudesta ja merkityksettömyydestä.

Käsitteenä eksistentiaalinen tyhjiö kuvaa siis elämän merkitystä epäilevän ja hämmentyneen ihmisen kokemaa tunnetta oman elämänsä yleisestä tarkoituksettomuudesta, joka ilmenee esimerkiksi sisäisen tyhjyyden tai henkisen autiuden kokemisena, pitkästymisenä, aloitekyvyttömyytenä, fatalistisena ajatteluna [5] sekä päättämättömyytenä. (Frankl 1978; 1983; 1984; Graber 2004)

Frankl (1978; 1984) ja Graber (2004) näkevät vieraantumisen vakavimmaksi oireeksi elämän tarkoituksettomuuden ja sisäisen tyhjyyden tunteet, joiden yli pääsemiseen ihminen ei tunne löytävänsä keinoja. Tarkoituksettomuutta ja tyhjyyttä kokeva ihminen on epävarma niin arvoista, normeista kuin yhteisönsä häneen kohdistamista odotuksistakin. Tämä epävarmuus saattaa johtaa apatiaan, syvään masennukseen ja ahdistukseen.

Frankl uskoi vahvasti, että epäsosiaaliseksi katsottu käytös eri ilmenemismuotoineen voi johtua juuri elämän tarkoituksettomuudesta. Keskeisin syy elämän tarkoituksen puuttumiseen ja elämisen sekä oman olemassa olon mielekkyyden epäilemiseen on Franklin näkemyksen mukaan perinteisen yhteiskuntarakenteen murtuminen ja koko maailman nopea ja kokonaisvaltainen muuttuminen, jonka seurauksena nykyihminen on menettänyt elämästään kolme tärkeää tekijää: vaistot, perinteet ja arvot. Vaistot eivät enää sano ihmiselle, mitä hänen on pakko tehdä tai miten hänen kannattaisi toimia. Myöskään perinteet, jotka ennen toivat elämään pysyvyyttä ja ankkuroivat ihmiset yhteiskuntaan, eivät sitä kerro hänelle, sillä ne ovat kadonneet lähes kokonaan. Vaistojen, arvojen ja perinteiden menettäminen ajaa ihmisen epävarmuuteen ja turvattomuuteen sekä saa hänet kokemaan itsensä hyödyttömäksi ja yhteisönsä tai koko yhteiskunnan ulkopuoliseksi. Tässä tilassa hän muuttuu helposti apaattiseksi, haluttomaksi ja aloitekyvyttömäksi.

Frankl (1983; 1984; 1986) ja Graber (2004) toteavat, että myös sosiaaliset arvot ja sosiaalinen vakaus ovat kadonneet modernista maailmasta. Ihmisillä on nykyisin enemmän valintamahdollisuuksia kuin yhdelläkään sukupolvella aikaisemmin. He voivat esimerkiksi valita missä, kuinka ja kenen kanssa elävät, mitä tekevät työkseen tai haluavatko lapsia.

Tämä valinnanvapaus on tuonut mukanaan kuitenkin myös sellaisen valinnan pakon ja epävarmuuden, jota aikaisemmilla sukupolvilla ei ollut. Samanaikainen valinnan vapaus ja pakko aiheuttaa ihmisissä epävarmuutta, joka saattaa heidät epäilyn ja hämmennyksen valtaan, jolloin he alkavat ajelehtia vastakohtaisuuksien välillä ilman vakaata keskusta tai selvää suuntaa.

Tämä ajelehtiminen kuluttaa valtaosan heidän ajastaan ja energiastaan. Osa heistä horjuu päätöksissään miettien, ovatko ne oikeita vai vääriä. Osa puolestaan lamaantuu täysin. Osa mukautuu ympäristön sosiaaliseen paineeseen ja samalla luopuu vastuustaan tehdä omia, omiin henkilökohtaisiin arvoihinsa perustuvia valintoja.

Luovuttaminen johtaa helposti epäaitoon elämään, jossa ihminen horjuu unelmiensa ja todellisuuden välillä ja ajautuu yhä kauemmas todellisesta itsestään. Hän antautuu toisten ihmisten riepoteltavaksi ja hänestä tulee häilyvä, epäjohdonmukainen ja ristiriitainen. Lopulta hän menettää kokonaan kykynsä tehdä itsenäisiä päätöksiä, jolloin hänen sosiaalinen sitoutumisensa heikkenee entisestään ja hänen persoonansa muuttuu epävakaaksi.

 

Viitteet

[1] Nisbetin (1966, 23) ja Sykesin (1978, 258) mukaan kaikki käytös on normatiivista. Kun enemmistö yhteisön jäsenistä hyväksyy samat selvät ja yksiselitteiset normit, yhteisö rakentuu konsensukselle ja integraatiolle. Jos yhteisön jäsenet sen sijaan ovat epätietoisia hyväksytyistä ja tavoitelluista normeista tai mikäli hyväksytyt normit ovat keskenään ristiriitaisia, ne menettävät merkityksenä. Tästä alkaa kehitys, jonka ensivaiheessa yhteisö ajautuu tilaan, jota leimaa hajaannus ja epätietoisuus. Kun tämä kehitys saavuttaa normittomuuden, puhutaan Nisbetin (emt.) ja Sykesin (emt.) mukaan anomiasta.

[2] Yksinkertaisimmillaan sosiaalinen poikkeavuus on normin noudattamattomuutta ja sosiaalisesti poikkeava on henkilö, joka ei noudata normia. Sosiaalinen poikkeavuus on suhteellista: se mikä toiselle on poikkeavuutta, voi toiselle olla normaalia.

[3] Köyhyydellä esimerkiksi Byrne (2005, 2) tarkoittaa sellaista materiaalisten resurssien puutetta, joka estää yksilöä toimimasta yhteiskunnassa tyypillisenä pidetyllä tavalla.

[4] Uusliberalismi tarkoittaa talouspolitiikkaa, joka tähtää talouselämän vapauttamiseen, verojen alentamiseen, hyvinvointivaltion purkamiseen ja kansainvälisen kaupan esteiden purkamiseen.

[5] Fatalismi tarkoittaa kohtalonuskoa eli uskoa siihen, että ihminen ei itse voi muuttaa omaa kohtaloaan.

 

LÄHTEET

Allardt, E. 1964. Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine. Porvoo: WSOY

Bynum, J. E. & Thompson, W. E. 1989. Juvenile Delinquency – a sociological approach. Boston: Allyn and Bacon 

Byrne, D. 2005.Social exclusion, 2nd edition. Berkshire: Open University Press.

Dubin, R. 1959. Deviant Behavior and Social Structure. American Sociological Reviw. April 1959. Volume 24, Number 2. pp. 147 – 164.

Durkheim, E. 1985. Itsemurha – sosiologinen tutkimus. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi

Frankl, V. E. 1978. Ihmisyyden rajalla. Keuruu: Otava

Frankl, V. E. 1983. Olemisen tarkoitus. Keuruu: Otava

Frankl, V.E. 1984. Itsensä löytäminen. Helsinki: Kirjayhtymä

Frankl, V. E. 1986. Tarkoituksellinen elämä. Helsinki: Otava

Graber, A. V. 2004. Viktor Franklin logoterapia – löydä tarkoitus elämääsi. Hämeenlinna: RKS tietopalvelu OY.

Iivari, J. 1996. Osattomuudesta rangaistavaksi. Helsinki: Edita

Israel, J. 1971. Alienation. From Marx to modern sociology. Alkuteos ”Alienation: Från Marx till

modern sociologi. En makrosociologisk studie. 1968. (Stockholm: Rabén & Sjögren,). New Jersey: Humanities Press

Laine, M. 1991. Johdatus kriminologiaan ja poikkeavuuden sosiologiaan. Helsinki: Tietosanoma Oy

Merton, R. K. 1968. Social Theory and Social Structure. Enlarged edition. London: Collier Macmillan Publishers

Merton, R. K. 1976. Sociological Ambivalence and Other Essays. London: Collier Macmillan Publishers

Nisbet, R. A. 1966. The Study of Social Problems. Teoksessa Merton, R. K & Nisbet, R. A. (editors) Contemporary Social Problem 2nd editions. New York-Chicago-San Fransisco-Atlanta: Harcourt, Brace and World.1 – 25.

Sykes, G. S. 1978. Criminology. New York-San Diego-Chicago-San Fransisco-Atlanta: Harcourt Brace Jovanovich, Inc.

Takaisin tieteellisempään lähestymistapaan

Takaisin etusivulle