TYÖSTÄ JA TYÖMARKKINOISTA

Hvidin (1999), Naumasen (2004) ja Siltalan (2004) mukaan niin aineellinen kuin muukin hyvinvointi jakautuvat nyky-yhteiskunnassa pitkälti yksilön henkilökohtaisen työpanoksen ja työmarkkinoille osallistumisen mukaan. Näin yksilön menestyminen työmarkkinoilla vaikuttaa kaikkiin niihin osatekijöihin, jotka mahdollistavat hänen elämisensä täysivaltaisena yhteiskunnan jäsenenä ja rakentavat hänen kunnon kansalaisen statustansa. Tällaisia tekijöitä ovat esimerkiksi yksilön elintaso, henkilökohtainen ja sosiaalinen identiteetti sekä yhteisöön kuulumisen tunne.

Erityisesti työnteon rooli kunnon kansalaisuuden normittajana on jo nyt merkittävä ja tulee tulevaisuudessa entisestäänkin korostumaan. Vastaavasti palkkatyön puuttuminen nähdään merkittävänä indikaattorina, joka voi joko ennakoida marginalisoitumista ja syrjäytymistä tai suoraan osoittaa ihmisen jo syrjäytyneen. Palkkatyön voi siis nähdä jonkinlaisena yksilön statuksen, moraalin ja identiteetin mittana, jonka avulla hän voi osoittaa kuuluvansa ”oikeiden” ihmisten joukkoon. Ilman palkkatyötä olevat kuuluvat riskiryhmään, josta voi pudota näiden ”oikeiden” ihmisten ulkopuolelle.

Jokisen ja Saariston (2002) sekä Naumasen (2004) mukaan koulutus ja työmarkkinat ovat perinteisesti liittyneet toisiinsa siten, että koulutus on tarjonnut melko varman työpaikan, hyvät ansiot sekä mahdollisuuden valita itseä kiinnostavia työtehtäviä. Näiden lupausten houkuttelemina ihmiset ovat kouluttautuneet ja alati kouluttautuvat uskoen oman asemansa paranevan ankarasti kilpailluilla työmarkkinoilla.

Todellisuus on kuitenkin toisenlainen, sillä nyky-yhteiskunnassa itseisarvoiksi muodostuneet tutkinnot eivät automaattisesti takaa hyvää ja arvostettua ammattiasemaa ja korkeita ansioita, vaan ovat lähinnä pelkkiä edellytyksiä, joiden varassa ihminen voi lähteä tavoittelemaan hyviä ja arvostettuja ammattiasemia. Koulutuksen ja tutkintojen avulla ihminen voi osoittaa myös sen, että hän huolehtii itsestään ja kyvyistään ja on sisäistänyt yhteiskunnan arvot. Kouluttautumalla yksilö voi ainakin teoriassa kohentaa omaa henkilökohtaista työmarkkina-arvoaan, vaikka minkäänlaista menestystä kilpailussa rajallisista työtilaisuuksista koulutus ja tutkinnot eivät vielä itsessään takaakaan.

Naumasen (2004) mukaan työmarkkinat ovat paitsi työnjaon myös hierarkian ja eriarvoisuuden lähde. Hierarkialla Naumanen (emt.) viittaa siihen, että työt ja niiden tekijät on asetettu toisiinsa nähden paremmuusjärjestykseen siten, että toiset työt ja tekijät ovat arvostetumpia kuin toiset. Yksilöiden asemaa yhteiskunnassa määrittää hänen asemansa hierarkiassa eli toisin sanoen se, miten hänen tekemänsä työn uskotaan edistävän yhteiskunnan hyvinvointia ja jatkuvuutta. Ne ihmiset, jotka eivät ole työmarkkinoilla lainkaan, sijoittuvat yhteiskunnan vähiten arvostetuille tasoille.

Näin hierarkiat johtavat siihen, että paremmiksi katsottujen tehtävien suorittajat nähdään samalla myös jollain tavalla paremmiksi ja arvostetummiksi kansalaisiksi kuin alempiarvoisiksi katsottujen työtehtävien suorittajat. Myös eri töiden arvon katsotaan määräytyvän sen mukaan, minkälaisia taitoja ja kykyjä niiden suorittamisen uskotaan vaativan. Todellisuudessa hierarkiat eivät rakennu tai määrity ihmisten todellisten kykyjen mukaan, vaan ovat useimmiten jopa vuosisatoja käynnissä olleiden valtakamppailujen ja sosiaalisen sulkemisen tulosta.

Merkittävä askel tässä valtakamppailussa ja sosiaalisessa sulkemissa otettiin Siltalan (2004) näkemyksen mukaan 1960-luvulla Suomen alkaessa muuttua köyhäläisyhteiskunnasta länsimaiseksi hyvinvointivaltioksi. Keskeisiä tekijöitä tässä kehityksessä olivat paitsi taloudellinen kasvu myös työmarkkinoilla vallinnut tasa-arvo, laajeneva julkinen sektori sekä laajeneva koulutus. Koulutustason nousu ja etenkin laajamittainen peruskoulutus mahdollistivat joukkomittaisen sosiaalisen nousun, jonka keskeisiä elementtejä olivat vakituiset työpaikat ja tasaisesti kasvanut palkkataso. Koulutuksen merkitys ei päättynyt vielä 1960- ja 1970-luvuille, vaan perusasteen koulutus tuotti keskiluokkaisen palkkatason Suomessa aina vuoteen 1990 saakka.

Osana tätä kehitystä myös kansalaisten työhön ja omaan elämäänsä kohdistuvat odotukset muuttuivat radikaalisti.

Siltalan (2004) mukaan sodan ja jälleenrakennuksen sukupolvien itseisarvoja olivat turvallisuus ja elintaso, jotka täystyöllisyys mahdollisti.Sen sijaan ns. suuret ikäluokat pitivät talouskasvua, elintasoa, täystyöllisyyttä, elinikäisiä työpaikkoja, säännöllistä työaikaa, irtisanomissuojaa, ns. normaalia työsuhdetta, yhteiskunnallista asemaa sekä hyvinvointioikeuksia itsestään selvyyksinä. Suuret ikäluokat pääsivät suoraan yhteiskunnan keskiluokkaan, ja toisin kuin edeltävät sodan, puutteen ja turvattomuuden eläneet sukupolvet, ne alkoivat vaatia ja myös saivat elämänlaatua.

Myöhemmille sukupolville nämä asiat eivät enää ole itsestäänselvyyksiä vaan kaikki suurten ikäluokkien itsestään selvinä etuoikeuksina pitämät etuisuudet ovat lakanneet olemasta: työmarkkinoiden säätely on purettu, ammattiyhdistysliike on ajettu alas, työehtosopimukset eivät ole enää yleissitovia vaan yrityskohtaisia, irtisanomissuoja on purettu ja massatyöttömyys on hyväksytty työmarkkinoille normaaliksi piirteeksi.

Työsuhteet ovat nykyisin täsmälleen samanlaisia kuin kaikki muutkin merkittäviä riskejä sisältävät markkinasuhteet. Riskien minimoimiseksi työntekijän on yritettävä muokata itsestään kaupaksi käyvä tuote. Kustannukset ja riskit hän kantaa itse. Ainoa, mitä nykyiset hyvinvointivaltion rippeet nykysukupolville varmuudella tarjoavat, on mahdollisuus omalla aktiivisuudella ansaita pätkä kerrallaan kestävä oikeus olla olemassa. Kuten Siltala (emt.) sarkastisesti toteaa ”koeaika jatkuu kaikilla”.

Kasvion (1999) mukaan 1960- ja 70-luvuilla nuoruutensa eläneet suuret ikäluokat saivat pääsääntöisesti enemmän koulutusta, kuin mitä heidän vanhempansa olivat saaneet. Tuolloin vallinnut hyvä työmarkkinatilanne mahdollisti sen, että työllistyminen oli varsin helppoa. Näiden kahden tekijän ansiosta monet suuriin ikäluokkiin kuuluvista sijoittuivat suoraan sosioekonomisesti arvostettuihin työtehtäviin, joista suurin osa oli pysyviä ja työntekijä saattoi niin halutessaan jatkaa samassa työpaikassa eläkeikään asti. Nykyinen tilanne on täysin päinvastainen, sillä varmojen ja pysyvien työpaikkojen löytäminen on erittäin vaikeaa. Nuorempien ikäluokkien työurat muodostuvatkin helposti pelkiksi määräaikaisiksi projekteiksi ilman pysyvää kiinnittymistä tietyn työnantajan palvelukseen.

Byrnen (2005) mukaan nykyisen kaltaisissa jälkiteollisissa länsimaisissa yhteiskunnissa sosiaalinen liikkuvuus ja etenkin sosiaalinen nousu ovat hävinneet samaa vauhtia täystyöllisyyden, pysyvien työpaikkojen ja kasvavien ansiotasojen myötä. Aiemmin oli itsestään selvää, että kasvava koulutustaso kasvatti myös ansiotasoa ja mahdollisti sosiaalisen liikkuvuuden ylempiin yhteiskuntakerroksiin.

Nykyisin tilanne on muuttunut paradoksaalisesti jopa täysin päinvastaiseksi: korkea koulutus saattaakin johtaa kasvavien ansioiden sijaan laskeviin ansioihin. Esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa on suuri joukko korkeasti koulutettuja nuoria, jotka ansaitsevat huomattavasti vähemmän kuin heidän vähän kouluja käyneet vanhempansa. Tätä selittää se, että enemmistö tarjolla olevista työpaikoista on sellaisia, jotka eivät vaadi minkäänlaista erikoisosaamista ja ovat siksi heikosti palkattuja. Sen sijaan aikaisemmat sukupolvet olivat eri alojen ammattilaisia, ja suorittivat vaikeasti opittavia työtehtäviä, joissa ansiotaso vastasi vaadittua tietotaitotasoa.

Myös Kasvio (1999) näkee hyvän koulutuspohjan nykyisin vain pelkkänä mahdollisuutena päästä kiinni kiinnostaviin ja haastaviin työtehtäviin. Peruskoulutuksen lisäksi työhalukkaiden kansalaisten täytyy jatkuvasti päivittää, kasvattaa ja ylläpitää omaa osaamispääomaansa ja työllistymismahdollisuuksiaan sekä jatkuvasti luoda, kehittää ja ylläpitää erilaisia työllistymistään tukevia suhdeverkostoja. Kaikesta tästä valmistautumisesta huolimatta he joutuvat silti varautumaan projektimaisiin työsuhteisiin, erilaisiin riskeihin ja mahdolliseen uudelleenkouluttautumiseen, mikäli alkuperäiset tavoitteet ja unelmat eivät toteudukaan.

Tämä kehitys ruokkii ihmisten epävarmuutta ja lisää monenlaisia yhteiskunnallisia epäkohtia, joiden kuormittavuutta kasvattaa erityisesti se, että valtaosa nyky-yhteiskunnassa normaalina pidetyistä kulutus- ja käyttäytymismuodoista perustuu palkansaajayhteiskunnan käyttäytymisodotuksille. Esimerkiksi asuntolainan saamisen keskeinen edellytys on monesti vakituinen työpaikka.

Kasvio (emt.) huomauttaa, että projektimainen työnteko ei tietenkään ole pelkästään negatiivinen ilmiö, vaan se voi tarjota myös uusia ja haasteellisia työtehtäviä, nousujohteista urakehitystä sekä parantuneita ansiomahdollisuuksia. Näin voi tapahtua kuitenkin vain siinä tapauksessa, että työmarkkinoilla on tarjolla riittävästi vaihtoehtoja ja sosiaaliset turvaverkot vastaavat muuttuneita olosuhteita. Mikäli näin ei ole, uskaltaa vain harva palkansaaja joustaa ja ottaa riskejä työuraansa liittyvissä valinnoissaan.

Ehkä suurin modernien työmarkkinoiden ongelmista on elämään vakautta ja perusturvallisuutta tuoneiden vakituisten työpaikkojen pysyvä katoaminen. Kuten Siltala (2004) havainnollistaa, sijoittui suuriin ikäluokkiin kuuluvista suomalaista työikään tullessaan noin 80 % suoraan vakituiseen työsuhteeseen, 1960-luvulla syntyneistä enää 60 % ja 1970-luvulla syntyneistä vain 30 %.

Toinen merkittävä ongelma on se, että 1960-luvun puolivälin jälkeen syntyneiden sijoittuminen työmarkkinoille saattaa kestää yli kymmenenkin vuotta. Keskeinen syy tähän on 1990-luvun syvän laman aikana tapahtunut pysyvien aloitustyöpaikkojen määrän raju väheneminen, yritysten kasvanut halu käyttää määräaikaista työvoimaa puskurina mahdollista taloudellista taantumaa vastaan sekä suoraan vakinaiseksi työllistämisen loppuminen. Tyypillistä 1960-luvun puolivälin jälkeen syntyneiden työhistorialle on myös jatkuva liike työn, työllistämistyön, koulutuksen ja työttömyyden välillä. Toisin kuin suurille ikäluokille, nuoremmille ikäluokille ammatin- ja työnvaihto ei ole poikkeama normaalista elämänrytmistä vaan arkipäivää.

Ilmiö ei ole pelkästään suomalainen. Byrne (2005) toteaa, että verrattaessa Yhdysvalloissa vuosina 1965 – 1976 syntyneiden elämänkulkua vuosina 1946 – 1964 syntyneiden elämänkulkuun havaitaan kiistatta, että 1965 – 1976 syntyneiden elämänkulku on ollut vähemmän ”menestyksekäs” riippumatta siitä, mitataanko tätä menestystä ansiotasolla tai jollain muulla mittarilla.

Erityisesti tämän päivän nuoret ovat näitä ”vähemmän menestyviä”. Esimerkiksi Yhdysvalloissa nuorten työläisten todellinen reaaliansio putosi vuosina 1979 – 1996 peräti 15 %, kun muun väestön todellinen reaaliansio putosi samaan aikaan vain 12 %. Isossa-Britanniassa muutos on ollut vieläkin rajumpi: vuonna 1975 16-vuotias ansaitsi 45 % ja 25-vuotias 100 % työväestön keskiansiosta. Vuonna 1999 luvut olivat enää 38 % ja 84 %.

Verrattaessa vähävaraisiin perheisiin vuonna 1958 ja 1970 syntyneiden ihmisten elämänkulkua havaitaan, että vuonna 1970 syntyneillä vähävaraisuus on jäänyt pysyväksi ominaisuudeksi. Syntynyttä tilannetta selittää eniten se, että työtilaisuudet ovat heikentyneet merkittävästi 1990-luvun puolivälistä lähtien. Keskeisiä muutoksia Byrnen (emt.) mukaan ovat jälkiteollisen maailman työpaikkojen määrän radikaali vähentyminen sekä työsuhteiden muuttuminen tilapäisiksi ja heikosti palkatuiksi. Tämä yleiseurooppalainen muutos koskettaa yleensä pahiten juuri nuoria, esimerkiksi vuonna 1993 Puolassa oli 18 – 24 – vuotiaista nuorista 31 % työttömänä. Vuonna 2002 kaikista Puolan työttömistä alle 25 -vuotiaita oli yli 20 %.

Eräs merkittävä työelämän muutosten taustatekijä on alati kiristyvät tuottavuusvaatimukset. Siltala (2004, ) kiinnittää huomiota maailmanlaajuisen hyperkilpailun mukanaan tuomiin tuottavuusvaatimuksiin, joiden seurauksena työmarkkinoille tyypillisiksi piirteiksi ovat muodostuneet vuokratyövoima, kotona tehtävä työ, matalapalkka-alat sekä epätyypilliset työsuhteet toistuvine määräaikaisuuksineen ja pätkätöineen.

Äärimmäinen ilmiö on työvoima, joka kutsutaan töihin vain silloin, kun siihen on akuutti tarve. Osa työvoimasta jää hyperkilpailun väistämättömänä seurauksena aina työttömäksi ja osa on valmis työskentelemään erilaisissa epämuodollisissa työsuhteissa melkeinpä millä ehdoilla tahansa. Tyypillistä on myös se, että samaan aikaan, kun osa työvoimasta on työttömänä, ovat toiset ylityöllistettyjä.

Crompton (1999), Lind (1999) sekä Furåker ja Berglund (2001) nostavat viime vuosina tapahtuneista työelämän dramaattisista muutoksista erityiseen tarkasteluun epätyypilliset työsuhteet, joita leimaavat esimerkiksi sellaiset seikat kuin osapäiväisyys, tilapäisyys ja toisinaan jopa avoimen laittomat työsuhteet, esimerkiksi työskentely ”pimeästi” eli ilman, että työsuhteesta tehdään asianmukaisia työsopimuksia tai palkasta maksetaan veroa ja muita maksuja.

Näille työsuhteille tyypillisiä piirteitä ovat esimerkiksi vähäinen ammattitaidon tarve, alhainen ansiotaso, olemattomat uramahdollisuudet sekä jatkuva epävarmuus. Tämä epävarmuus tarkoittaa käytännössä sitä, että näiden työntekijöiden työaikaa voidaan muutella jopa päivittäin sekä sitä, että he ovat helposti irtisanottavissa ja korvattavissa toisilla, vieläkin joustavimmilla työntekijöillä taloudellisten suhdanteiden niin vaatiessa.

Näiden työläisten sitoutuminen niin työnantajaansa kuin varsinaiseen työtehtäväänsä on yleensä vähintään yhtä heikkoa kuin heidän työnantajiensa sitoutuminen heihin. Lisäksi heidän halukkuutensa opiskeluun ja itsensä kehittämiseen työpanoksensa kasvattamiseksi ovat usein merkittävästi vähäisempää kuin niillä työntekijöillä, joilla on turvanaan vakituinen ja sitä kautta edes jollain lailla varmempi työsuhde.

Bosch (2001) korostaa sitä, että erityisesti korkean työttömyyden aikana yrityksillä on varsin vapaat kädet valita ja palkata tarjolla olevien työttömien joukosta omasta mielestään parhaimmat ja sopivimmat työtekijät. Tätä paremmuutta tai sopivuutta mitataan usein sellaisilla tekijöillä kuin esimerkiksi koulutus, aiempi työkokemus ja työhistoria sekä työntekijän suostuvuus erilaisiin työsuhteen joustoihin. Näille työntekijöille on tarjolla ainakin tilapäisesti työtä ja sitä kautta mahdollisuus kenties saavuttaa tulevaisuudessa paremmat asemat työmarkkinoilla. Tämän kaltainen valikointi ja valikoituminen johtavat automaattisesti siihen, että jollain perusteella vähemmän sopiviksi nähdyt työtekijät putoavat vähemmän arvostettuihin, heikommin palkattuihin sekä heikoilla urakehitysnäkymillä varustettuihin työntekijäryhmiin.

Jälkiteolliselle maailmalle tyypilliset heikosti palkatut tilapäistyöt ovat Byrnen (2005) mielestä nimenomaan nuorten ongelma siksi, että nuoret ovat valmiita tinkimään palkastaan ja työsuhteen muista ehdoista eli he ovat valmiita ottamaan heikommin palkattuja ja väliaikaisia työsuhteita vastaan. Tähän halukkuuteen vaikuttaa eniten se, että nuorilla on vähäisestä työkokemuksestaan johtuen vähemmän osaamista sellaisiin tehtäviin, joissa jonkinlaista erikoisosaamista vaaditaan.

Toisaalta enemmistö tarjolla olevista työtehtävistä on sellaisia, että niihin ei tarvita minkäänlaista kokemusta sen paremmin kuin koulutustakaan, esimerkiksi pikaravintoloiden henkilökunta.

Tämä tarjolla olevien työtehtävien alhainen kvalifikaatiovaatimus on osaltaan johtanut siihen, että myös korkeasti koulutetut nuoret joutuvat ottamaan vastaan työtehtäviä, joissa pärjää ilman minkäänlaista pohjakoulutusta ja joiden tarjoama urakehitys on varsin vaatimaton. Ainoa liikkumavara, joka korkeastikin koulutetuille nuorille on tarjolla – heikosti koulutetuista nuorista nyt puhumattakaan – on vuorottelu eurooppalaisessa mittakaavassa jo suorastaan valtaisaksi paisuneen työvoimareservin ja näiden heikosti palkattujen ja vähän arvostettujen työtehtävien välillä

Siltala (2004) näkee modernin maailman työmarkkinat entistä yksilöivimmiksi ja valikoivimmiksi, mikä johtaa vääjäämättä siihen, että yksilöiden työmarkkina-arvot vaihtelevat merkittävästi. Siltala jakaa työvoiman kolmeen osaan: noin 40 % työvoimasta on helposti työllistyvää, entistä koulutetumpaa ydintyövoimaa, jota tosin sitäkin saattaa työttömyys tilapäisesti kohdata. Tämän ns. kovan ytimen muodostaa pääsääntöisesti 30 – 50 -vuotiaat koulutetut miehet. Noin 40 % työvoimasta on ns. sinnittelijöitä, jotka työskentelevät toistuvissa määräaikaisissa työsuhteissa suorittaen rutiiniluonteisia tuotanto- ja palvelutehtäviä.

Tähän työvoimatarpeen puskuriin kuuluu useimmiten toisen asteen tutkinnon omaavia naisia, nuoria sekä ikääntyneempiä kansalaisia. Loput 20 % työvoimasta muodostuu niistä ihmisistä, jotka putoavat työmarkkinoiden ulkopuolelle. Heille järjestetään useimmiten vähemmän mielekästä puuhastelua, jota kutsutaan työllisyyskursseiksi, yksilölliseksi kuntoutukseksi tai työnhakuvalmennukseksi. Useimmiten kyse Siltalan (emt.) mukaan on kuitenkin vain eräänlaisesta päivähoidosta, joka ei todellisuudessa liity mitenkään näiden ihmisten työllistymiseen. Heidän syrjäytymisensä alkaa viimeistään siinä vaiheessa, kun heidän työmarkkinatukensa loppuu ja he putoavat pelkän toimeentulotuen varaan.

Vastaavasti Byrne (2005) puhuu työntekijöiden ”Superluokasta” (The Superclass), kuvaillessaan niitä ihmisiä, jotka hyötyvät eniten jälkiteollisessa yhteiskunnassa parhaillaan käynnissä olevasta sosiaalisen järjestyksen uudelleen järjestelystä. Tähän ”Superluokkaan” kuuluu Byrnen (emt.) mukaan lähinnä sekä yksityisen että julkisen talouden johtotehtävissä työskenteleviä vanhempia erikoisasiantuntijoita. Tyypillistä ”Superluokalle” on myös se, että se on merkittävien omaisuusmassojen haltija.

Siltalan (2004) mukaan nykyisen kaltainen huippukapitalismi kykenee hyödyntämään vain yhteiskunnan ”parasta ainesta”. Tätä ”parhautta” kuvaavat sellaiset käsitteet kuin nuori, kaunis, rohkea, koulutettu, kansainvälinen ja kunnossa oleva työhistoria, johon eivät kuulu esimerkiksi sellaiset kiusalliset ilmiöt kuin työhistorian katkonaisuus, määräaikaisuus tai pätkätyöt.

Pysyäkseen mukana leikissä nämä ”kauniit ja rohkeat” joutuvat ottamaan jatkuvasti enemmän vastuuta tuloksistaan ja omasta työmarkkinakelpoisuudestaan, sillä nykyiseen huippukapitalismiin liittyy samanlainen kertakäyttöisyys kuin moneen muuhunkin modernin maailman hyödykkeeseen: kun työntekijästä on imetty kaikki irti eikä hän enää hyödytä työnantajaansa tämän toivomalla tavalla, hänet korvataan uudella työntekijällä, jonka kohtalo ennen pitkää on sama kuin edeltäjänsäkin.

Työvoiman jakautuminen haluttuihin huippuosaajiin ja vähemmän haluttuihin, vain tarvittaessa töihin kutsuttavaan työväestöön, heijastuu myös palkansaajien ansiotasoihin. Byrne (2005) toteaa, että vielä 1970-luvun puoliväliin asti palkansaajien ansiotaso kasvoi suhteellisen tasaisesti ja vakaasti kaikissa OECD-maissa, kunnes 1980-luvulle tultaessa tilanne alkoi selvästi muuttua. Anglosaksisista maista alkanut ansiotasojen polarisaatiokehitys saavutti huippunsa 1990-luvun aikana ja vuosituhannen vaihteeseen tultaessa palkansaajat olivat jakautuneet selkeästi kahteen eri ryhmään: niihin palkansaajiin, jotka ansaitsevat suhteellisen hyvin ja joiden ansiotaso kasvaa tasaisesti sekä niihin, joiden ansiotaso on heikko ja ansiotason kehitys epävarmaa. Tämän noin kymmenen vuotta kestäneen muutosprosessin jäljiltä taloudellinen eriarvoisuus oli kasvanut yli puolessa OEDC-maista. Vastaavasti mikään OECD-maista ei pystynyt osoittamaan, että kyseisen maan taloudellinen eriarvoisuus olisi millään mittarilla mitattuna laskenut.

Jokinen ja Saaristo (2002) ovat sitä mieltä, että tämä läntisessä Euroopassa 1980-luvulla alkanut työmarkkinoiden murros ja muutos on ollut Suomessa muuta Eurooppaa nopeampaa. Muutoksen myötä Suomesta on kadonnut korkea työllisyys, pitkäaikaistyöttömien pieni määrä, kohtuullinen verotus, kevyt huoltosuhde sekä pieni velkaantuneisuus. Koetun murroksen myötä työmarkkinat ovat epävakaistuneet, mikä tarkoittaa käytännössä sitä, että vakaissa työsuhteissa olevien määrä laskee jatkuvasti. Myös epätyypillistä työtä eli osa-aikatöitä ja pätkätöitä tekevien osuus työväestöstä on jatkuvassa kasvussa. Jokisen ja Saariston (emt.) mukaan on oletettavaa, että kasvava epävakaisuus on jatkossakin työmarkkinoille tyypillistä.

Furlongin ja Cartmelin (2001) sekä Julkusen (2002) mukaan merkittävä nuoruutta kohdannut muutos on koulutuksen päättymisen ja ensimmäisen vakituisen ja kokopäiväisen työpaikan löytymisen väliin syntynyt harmaa vyöhyke, jota luonnehtivat esimerkiksi sellaiset seikat kuin tilapäinen tai pysyvä työttömyys, eripituisten työttömyys- ja koulutusjaksojen vuorottelu, viivästynyt lapsuudenkodista poismuuttaminen sekä riippuvuus niin yhteiskunnan eri tukimuodoista kuin vanhemmilta saadusta taloudellisesta tuestakin.

Tästä harmaasta vyöhykkeestä on tullut teollistuneissa läntisissä yhteiskunnissa normaaliksi ja hyväksytyksi katsottu siirtymävaihe matkalla nuoruudesta aikuisuuteen. Ongelmana tässä kehityksessä on se, että osalla nuorista työttömyys ei jääkään pelkästään tilapäiseksi ongelmaksi vaan siitä muodostuu pysyvä ja heidän koko myöhempää elämäänsä vahvasti leimaava piirre, joka vaikeuttaa heidän sijoittumistaan työelämään ja ankkuroitumistaan työmarkkinoille.

Jokinen ja Saaristo (2002) puhuvat työn ja työn ulkopuolisen suhteen hämärtymisestä, joka on johtanut epävakaiden työmarkkinoiden syntymiseen. Tämä hämärtyminen on seurausta perinteisen teollisen yhteiskunnan muutoksesta. Perinteiselle teolliselle yhteiskunnalle oli tyypillistä erityisesti se, että se tarjosi kohtalaisen vakaan ja normaaliksi katsotun elämäkulun, jossa perheellä, ammatilla ja palkkatyöllä oli omat selkeät roolinsa.

Nykymaailmassa ihmisen elämään mahtuu jatkuvasti enemmän työelämän velvoitteista vapaita hetkiä, jotka eivät enää kytkeydy ennakoitavasti toisiinsa. Tällaisia hetkiä ovat esimerkiksi lapsuus, pätkätyöt, uudelleenkoulutus, osa-aikaeläke ja eläkeikä. Nykyihmisen elämässä on monia tilanteita, jolloin hän ei ole sen paremmin selkeästi töissä kuin poissakaan töistä, vaan hän on joko ”joustavasti alityöllistetty” tai ”hauraasti täystyöllistetty”. Perinteinen teollinen yhteiskunta sen sijaan tarjosi ihmisille elinikäisen, ennakoitavissa olevan työelämäreitin, johon tämän oli helppo kytkeä esimerkiksi omat taloudelliset suunnitelmansa. Vaikka työ ei välttämättä tarjonnut sen paremmin henkistä kuin fyysistäkään tyydytystä, mahdollisti se kuitenkin turvallisen ja säännöllisen elämänkulun tarjotessaan taloudellista turvaa ja yhteiskunnallista osallisuutta.

Nykyiset työmarkkinat eivät pysty luomaan nykyihmisille vastaavanlaisia elinehtoja, sillä ne tarjoavat vain satunnaisuutta, suunnittelemattomuutta, epävarmoja työsuhteita sekä mitä monimuotoisimpia projekteja, joista kulloinkin viimeisin määrittää tekijänsä hyvyyden ja osaamisen.

Siltala (2004) on sitä mieltä, että tyypillisen ja epätyypillisen työvoiman käsitteiden merkitys on modernissa maailmassa hämärtynyt – jos ei peräti kääntynyt täysin päälaelleen: epätyypillisessä työsuhteessa olevien määrä on kasvanut niin suureksi, että on vaikea sanoa, ovatko nämä työsuhteet tyypillisiä vai epätyypillisiä. Osa-aikaisia, määräaikaisia tai tarvittaessa töihin kutsuttavia on Suomessa noin 900000 henkilöä , joten Siltalan näkemys on perusteltu. Ilmiön todellista mittasuhdetta havainnollistaa hyvin se, että mikäli tätä lähes miljoonan epätyypillisen työläisen joukkoa ei olisi, työllistyisi noin 300000 suomalaista vakituiseen työsuhteeseen.

Epätyypillistä työtä tekevien joukolle tyypillistä on se, että heidän työuransa painottuu sesonkeihin, ruuhkahuippuihin ja määräaikaisiin projekteihin, joiden välisen joutoajan he joutuvat käyttämään päivittämällä työmarkkinakelpoisuuttaan työvoimapoliittisten tukimuotojen ja omien resurssiensa varassa. Silti he pysyvät jatkossakin tilapäisinä, aina valmiina lähtemään, kun kutsu näihin tilapäisiin tehtäviin koittaa. Ainoa hyöty, mitä he niiden vastaanottamisesta saavat on se, että he eivät putoa pysyvästi työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Tilanne tulee tuskin tulevaisuudessakaan muuttumaan työntekijöiden kannalta parempaan suuntaan. Kasvion (1999) mukaan viime vuosikymmeninä työelämässä tapahtuneiden muutosten seurauksena korostuu esimerkiksi töiden tietosisältöjen ja osaamisvaatimusten kasvu, uudenlaisten johtamiskulttuurien ja tiimimäisten työtapojen sekä tietotekniikan lisääntyminen. Ne ihmiset, joiden osaaminen vastaa näihin vaatimuksiin, pystyvät etenemään työurallaan sekä saavuttamaan paremman ansiotason ja muita työsuhteeseen liittyviä etuuksia.

Tämä on työmarkkinoiden muutoksen positiivinen puoli.

Negatiivisella puolella ovat esimerkiksi alati kiristyneet tuotanto- ja tulosvaatimukset, työpaikkojen menetykset sekä lisääntynyt kiire ja stressi. Tulevaisuudessa työntekoa tulee leimaamaan etenkin suhteellisen pienet, moniammatilliset ja tulosvastuulliset yksiköt, joiden menestyksen mittareiksi ei riitä enää se, että jokainen huolehtii omista päivittäisistä rutiineistaan, vaan jokaisen on koko ajan opittava uutta ja osallistuttava myös oman yksikkönsä ja sen toimintojen jatkuvaan kehittämiseen itsensä kehittämisen lisäksi. Kuvatun kaltainen kehitys johtanee entistäkin kovempaan kilpailuun hyvistä työtilaisuuksista.

Ruohotie (2002) puhuu koulutuksen paradoksista, jolla hän tarkoittaa sitä, että samalla kun tietoyhteiskunta vaatii yhä korkeampaa koulutusta, hoitavat koneet yhä suuremman osan myös niistä tehtävistä, joihin aikaisemmin vaadittiin korkeaa koulutusta. Suomalaisen työelämän muutoksessa historiallisesti merkittävää on Ruohotien (emt.) mukaan tällä hetkellä se, että ensimmäistä kertaa työvoimaa poistetaan systemaattisesti. Tämä koskee ennen kaikkea vähän koulutettuja työntekijöitä.

Kuilu kouluttamattomien ja hyvin koulutettujen välillä kasvaa samalla, kun koulutus ei enää takaa työpaikkaa edes korkeasti koulutetuille, vaan myös heitä koskevat toisten tavoin tilapäisten ja määräaikaisten työsuhteiden lisääntyminen sekä yleistyvä osa-aikatyö. Yritykset sitoutuvat palkkaaman jopa ydinhenkilöstöäkin vain niin pitkäksi aikaa, kuin kulloinkin katsovat sitä tarvitsevansa. Merkittävä osa myös ydinhenkilöstön työsopimuksista on lyhtyaikaisia ja pitkäaikaisten työsuhteiden tuoma turvallisuus on jatkuvasti vähenemässä.

Samansuuntaisia ajatuksia esittävät myös Järvinen et al. (2000), joiden mukaan työvoima on aiempaa syvemmin jakautumassa kahtia. Johtamista, suunnittelua ja asiantuntijatyötä tekevät tai prototyyppejä ja asiakaskohtaisia tuotteita ja palveluksia tuottavat työntekijät kuuluvat siihen osaan, jonka asema maailman työvoiman eliittinä on suhteellisen hyvin turvattu. Heidän työpaikkansa sijaitsevat pääasiassa maailman talouskeskuksissa ja heidän elintasonsa on korkea. Kehityksen toinen ääripää on massatuotteita ja massapalveluja tuottava työvoima kaikkialla maailmassa. Suomessa tähän toiseen ääripäähän sijoittuvat ne palkansaajat, joiden työtehtävät voidaan automatisoida, siirtää muualle tai teettää Suomeen muualta tulleella työvoimalla. Näin siis työvoima jakautuu voittajiin eli niihin, jotka melkoisella varmuudella saavat pitää työpaikkansa ja vastaavasti häviäjiin eli niihin, joiden työpaikka voidaan siirtää halvemman työvoiman maihin milloin tahansa.

 

LÄHTEET

Bosch, G. 2001.Working time: From redistribution to modernization. Teoksessa Auer, P. (editor) Changing labour markets in Europe. The role of institutiosn and policies. Geneva: International Labour Office. 55 – 115.

Byrne, D. 2005.Social exclusion, 2nd edition. Berkshire: Open University Press.

Crompton, R. 1999. Non-standard employement, social exclusion, and the household: Evidence from Britain. Teoksessa Lind, J. & Møller, I. H. (editors)Inclusion and Exclusion. Unemployement and Non-standard Employement in Europe. Aldershot-Burlington USA-Singapore-Sydney: Ashgate. 131 – 148.

Furlong, A. & Cartmel, F. 2001. The Relationship between youth unemployment and social and economic marginalisation: a comparative perspective. Teoksessa Furåker, B. (editor) Employment, Unemployment, Marginalization. Studies on Contemporary Labour Markets. Göteborg Studies in Sociology no 1.Göteborg: Department of Sociology, Göteborg University. 103 – 122

Furåker, B. & Berglund, T. 2001. Atypical Employment in Relation to Work and Organizational Commitment. Teoksessa Furåker, B. (editor) Employment, Unemployment, Marginalization. Studies on Contemporary Labour Markets. Göteborg Studies in Sociology no 1.Göteborg: Department of Sociology, Göteborg University. 49 – 72.

Hvid, H. 1999. Development of work and social (ex)inclusion. Teoksessa Lind, J. & Møller, I. H. (editors)Inclusion and Exclusion. Unemployement and Non-standard Employement in Europe. Aldershot-Burlington USA-Singapore-Sydney: Ashgate. 35 – 62.

Jokinen, K. & Saaristo, K. 2002. Suomalainen yhteiskunta. Juva: WSOY

Julkunen, I. 2002. Being young and unemployed. Reactions and actions in Northern Europe. Svenska social- och kommunlahögskolan vid Helsingfors universitet. Helsinki: Helsinki Univerity Press.

Järvinen, A., Koivisto, T. & Poikela, E. 2000. Oppiminen työssä ja työyhteisössä. Juva: WS Bookwell Oy

Kasvio, A. 1999. Työelämä murroksessa. Teoksessa Metsä, M. (toim.) Tuleva tuhat. Helsinki: Tilastokeskus. 157 – 174.

Lind, J. 1999. Labour market flexibility and regulation. Teoksessa Lind, J. & Møller, I. H. (editors)Inclusion and Exclusion. Unemployement and Non-standard Employement in Europe. Aldershot-Burlington USA-Singapore-Sydney: Ashgate. 187 – 218.

Myllyniemi, S. 2007. Perusarvot puntarissa. Nuorisobarometri 2007. Helsinki: Opetusministeriö. Nuorisotutkimusverkosto / Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 37. Nuorisoasiain neuvottelukunta, julkaisuja 79.

Naumanen, P. 2004. Työmarkkinat, koulutus ja sukupuoli. Teoksessa Kantola, I., Koskinen, K. & Räsänen, P. (toim.) Sosiologisia karttalehtiä. Tampere: Vastapaino 137 – 158.

Ruohotie, P. 2002. Oppiminen ja ammatillinen kasvu. Juva: WS Bookwell Oy

Siltala, J. 2004. Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki: Otava

Takaisin tieteellisempään lähestymistapaan

Takaisin etusivulle