SOSIAALISESTI RAKENTUVA MINÄ

Ihmisen minää voidaan määritellä monista eri näkökulmista tarkastellen. Psykologian ja sosiaalipsykologian klassikko, amerikkalainen psykologi ja filosofi Williams James (1890) jakoi minän (self) kolmeen osatekijään: 1) materiaalinen minä, 2) sosiaalinen minä sekä 3) henkinen minä. Materiaalisella minällä James tarkoitti ihmisen fyysistä ruumista, kehoa. Sosiaalinen minä puolestaan koostuu kaikesta siitä palautteesta, tunnustuksesta ja arvioinnista, jonka yksilö saa yhteisönsä muilta jäseniltä. Sosiaaliseen minään kuuluvat esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin halu miellyttää, halu tulla huomioiduksi sekä tarve saada ihailua ja arvostusta. Yksilöllä ei ole vain yhtä sosiaalista minää, vaan niiden määrä on suoraan verrannollinen hänet tuntevien ihmisten määrään. Yksilön henkinen minä puolestaan koostuu kaikista niistä yksilöllisistä ajatuksista ja minuuden tuntemuksista, jotka yksilö itse syvällä sisimmässään tuntee.

Olennaista minän syntymiselle on yksilön tietoisuus siitä, että vain hän itse voi tietää ja tuntea omat henkilökohtaiset tunteensa, ajatuksensa, erilaiset älylliset pohdintansa, muistonsa sekä moraaliset ja uskonnolliset näkemyksensä.

Jamesin (1890) mukaan ihmisen minää ei tule pitää stabiilina, vaan niin materiaalisen, sosiaalisen kuin henkisen minän tarkastelussa tulee erottaa aina se, millainen minä on tällä hetkellä ja millaiseksi se voi mahdollisesti tulevaisuudessa kehittyä. Erityisen kiinnostavaksi James näki yksilön potentiaalisen sosiaalisen minän (the potential social self) muotoutumisen ja kehittymisen, sillä sosiaalinen minä on läheisesti sidottu erilaisiin, usein hyvinkin ristiriitaisiin ja jatkuvan muutoksen alla oleviin käsitteisiin ja ilmiöihin, esimerkiksi moraaliseen ja uskonnolliseen elämään. Ongelmia tuottava tekijä potentiaalisen sosiaalisen minän muotoutumisen kannalta on se, että yksilöiden tekemät päätökset ja valinnat vaikuttavat kauaksi eteenpäin heidän tulevaisuuteensa. Tällä hetkellä tehty ”oikea” tai hyväksyttävä valinta ei välttämättä ole sitä enää tulevaisuudessa.

Toinen psykologian ja sosiaalipsykologian klassikko, amerikkalainen filosofi, sosiologi ja psykologi George Herbert Mead määritteli pääteoksessaan Mind, Self and Society (1934) teoriansa lähtökohdiksi ihmisten välisen vuorovaikutuksen ja käyttäytymisen sosiaalisissa ryhmissä.

Mead (1934) korosti erityisesti minän syntyprosessin sosiaalista puolta. Hänen näkemyksensä mukaan minän alkuperä on ihmisten välisessä sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ja yksilön toiminnassa erilaisissa sosiaalisissa ryhmissä. Tämä sosiaalinen vuorovaikutus rakentuu esimerkiksi yhteisestä kielestä, henkilökohtaisista keskusteluista sekä toiminnasta yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Minän syntymisen, rakentumisen ja muotoutumisen kannalta keskeisen merkitys on toisilla ihmisillä [1] sekä heidän ajatuksillaan, asenteillaan, suhtautumisellaan ja konkreettisilla teoillaan. Ne vastaanottaessaan ihminen näkee itsensä ikään kuin toisten silmin. Samalla hän muuttuu objektiksi itselleen.

Jotta ihminen voi tarkastella itseään ”toisten” silmin, tulee hänen kyetä asettumaan toisten asemaan. Tätä kutsutaan roolinotoksi. Minän yksilöllistä puolta Mead kutsui nimellä ”subjektiminä” (”I”). Vastaavasti ”objektiminä” (”Me”), on eräänlainen sosiaalinen minä, joka on syntynyt vastauksena yhteisön ja sen jäsenten asenteille. Meadin mukaan ei siis ole olemassa vain yhtä ainoaa minää, josta ihmisen persoonallisuus koostuu. Sen sijaan on sekä erilaisten sosiaalisten tilanteiden ohjailema ja muovailema objektiminä että näihin sosiaalisiin tilanteisiin jollain tavoin reagoiva subjektiminä. Näin ajatellen vasta jonkin yhteisön jäsenyys antaa ihmiselle hänen subjektiminänsä.

Mead näki yksilön subjektiminän siis eräänlaiseksi linssiksi, jonka lävitse sosiaalinen maailma tälle heijastuu. Meadin näkemyksen mukaan yksittäisten ihmisten yksittäiset teot ovat aina samalla jossain suhteessa ryhmän toisten jäsenten arvoihin, asenteisiin ja tekoihin. Koska ihmisen mieli ja minä syntyvät ryhmän jäsenyyden ja sosiaalisten prosessien tuloksena, tulee ihmistä, hänen käyttäytymistään sekä kaikkia tekojaan pyrkiä tarkastelemaan ja selittämään aina sosiaalisen vuorovaikutuksen näkökulmasta.

Mead (1934) ja Woods (1992) kuvailevat subjektiminää spontaaniksi ja impulsiiviseksi aloitekyvyn, uuden etsimisen ja muutoksen lähteeksi. Siinä missä subjektiminä ideoi ja tuottaa uutta, objektiminä tarkastelee ja arvioi näitä subjektiminän tuotoksia. Tässä arvioinnissa objektiminä ikään kuin edustaa sosiaalista yhteisöä sekä sen arvoja ja asenteita. Objektiminä on aina riippuvainen ryhmän toisten jäsenten käsityksistä ja asenteista, yksilön roolista ja asemasta yhteisössä sekä siitä, millaiseksi yksilö itsensä toisten silmin näkee. Objektiminästä ei koskaan tule subjektiminää, vaikka subjektiminä onkin tietoinen objektiminästä, sillä ihminen voi puhua itselleen, mutta ei voi nähdä itseään. Subjektiminän ja objektiminän muodostama kokonaisminä on tiiviissä vuorovaikutuksessa niin menneeseen kuin tulevaankin ja jatkuvassa muutoksessa. Siksi ihminen ei koskaan opi täydellisesti tuntemaan sen paremmin itseään kuin toisiakaan.

Bruner (1995) määrittelee minän yksinkertaisesti siten, että yksilön minä on jotain muuta kuin ”Toiset” (Other). Bruner on sitä mieltä, että ihmiset eivät ole yksilöitä pelkästään geneettisen perimänsä ansiosta vaan myös siksi, että he ovat osa jotain yhteisöä tai kulttuuria, joka tarjoaa heille perusrakenteen, jota vasten he voivat etsiä ja löytää yksilöllisyytensä, oman paikkansa ja merkityksenä omassa yhteisössään.

Harré (1983), Ojanen (1994) ja Helkama et al. (2001) tarkoittavat minällä yksilön omiin tulkintoihin perustuvaa psykologista kokemusta, jonka avulla hän tiedostaa itsensä omaksi itsenäiseksi, kokevaksi, tahtovaksi ja toimivaksi olennoksi. Samalla hän tiedostaa eroavansa niin merkittävästi kaikista muista maailman yksilöistä, että hän voi käyttää itsestään sanaa minä. Minä on siis yksilön persoonallisuus juuri siinä muodossa, kuinka hän sen itse kokee. Toisten ihmisten silmissä hän sen sijaan on objektiivinen persoonallisuus; jotain, millaiseksi toiset hänet kokevat.

Itselleen hän on kuitenkin aina henkilökohtainen minäkokemus, joka rakentuu monimutkaisista tulkintojen prosesseista. Ne puolestaan koostuvat yksilön havainnoista, ajattelusta, suunnittelusta, arvioista ja erilaisista valinnoista. Näin syntynyt minä sisältää niin menneisyyttä, nykyhetkeä kuin tulevaisuuttakin koskevia tulkintoja. Se alkaa kehittyä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa heti syntymän jälkeen ja jatkaa kehittymistään läpi koko ihmisen elämän.

Rogers (1961), Greene (1986) sekä Bakhurst ja Sypnowich (1995) korostavat minän kehittymisen prosessimaisuutta yhteisön, kulttuurin ja niihin liittyvän sosiaalisen vuorovaikutuksen [2] paineessa. Ihmisen henkilökohtainen minä ei voi kehittyä, ellei hän pysty kokemaan ja näkemään itseään ”toisten silmillä katsottuna”. Minä on siis toisaalta jotain sellaista, jonka vain ihminen itse voi kokea, mutta jonka kokemiseksi hänen täytyy nähdä itsensä toisten silmin ja kokea itsensä niin, kuinka nämä toiset hänet kokevat.

Näin ajatellen minä rakentuu sekä ihmisen syvimmistä tunteista ja tarpeista että liittymisestä toisiin ihmisiin ja vuorovaikutuksesta heidän kanssaan. Tästä liittymisestä tai yhteydestä seuraa se, että samalla kun ihmisestä tulee enemmän se, kuka hän todellisuudessa on, tulee hänestä myös tiukemmin sen sosiaalisen yhteisön jäsen, johon hän kuuluu. Mitä syvemmäksi tämä liittyminen ja sitä seuraava sosiaalistuminen rakentuvat, sen paremmin hänen ajatuksensa ja käyttäytymisensä vastaavat yhteisön toiveita ja odotuksia. Lopulta ihmisen henkilökohtaista minää, sen syntyä ja kehitystä määrittää hänen lähiyhteisönsä, joka on samalla myös tärkein sosiaalisen minän rakentaja ja muovaaja. 

Neisser (1993; 1997) korostaa, että minä ei ole persoonallisuuden erillinen osa, vaan persoonallisuus kokonaisuudessaan. Neisser jakaa minän kahteen osaan. Ensimmäistä niistä hän kutsuu ekologiseksi minäksi (ecological self), jolla hän tarkoittaa sitä käsitystä, joka yksilölle syntyy, kun hän itse fyysisenä olentona on aktiivisessa vuorovaikutuksessa ympäristönsä ja siihen liittyvien toisten olentojen kanssa. Ekologinen minä kuvastaa siis ihmistä aktiivisena toimijana omassa fyysisessä ympäristössään, esimerkiksi luonnossa tai erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä. Ekologiseen minään liittyy ihmisen ymmärrys esimerkiksi sellaisista seikoista, kuin missä hän on, mitä muuta siellä on ja mitä nämä muut tekevät. Neisserin toinen minä tai minän ulottuvuus on ”ihmistenvälinen minä” (interpersonal self), joka syntyy, kehittyy ja esiintyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Se myös ylläpitää ihmisten välistä vuorovaikutusta.

Vastaavasti Vuorinen (1991), Gibson (1993) ja Kalliopuska (2005) erottavat ihmisestä kolme erilaista minää. Niin sanotun yksityisen minän avulla ihminen ymmärtää oman ainutlaatuisuutensa ja sen, että hänessä itsessään on jotain sellaista, jonka vain hän itse voi tietää. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi hänen syvimmät henkilökohtaiset ajatuksensa, toiveensa, pelkonsa ja unelmansa.

Sosiaalinen minä puolestaan syntyy vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa jonkin ryhmän tai yhteisön jäsenenä. Ihminen näkee itsensä eri tavoin riippuen siitä, minkä yhteisön tai ryhmän jäsenenä hän itseään kulloinkin tarkastelee.

Kolmas minä on ns. ihanne- eli ideaaliminä tai minäihanne, johon kuuluvat ne yksilön ihailemat omaisuudet ja luonteenpiirteet, jotka häneltä itseltään puuttuvat, mutta jotka hän haluaisi omata. Ihanneminä kuvaa siis sitä, mitä ihminen ei todellisuudessa ole, mutta jollaiseksi hän kenties joskus haluaisi tulla. Nimensä mukaisesti ihmisen näkemys ihanneminästä on aina hänen todellista minäänsä jollain lailla parempi.

Myös Cohen ja Short (1966) jakavat minän useaan eri osaan, jotka ovat rakentuneet ihmisen erilaisista toisiinsa liittyneistä uskomuksista omasta itsestä sekä itseen kohdistuvista asenteista.

Minäkuva tai minäkäsitys (self-image, self-picture, self-concept) pitää sisällään kaiken sen, millaiseksi ihminen itse itsensä näkee ja millaiseksi hän itseään kuvailee. Minäkäsitystä määrittävät esimerkiksi sellaiset kysymykset kuin ”Kuka minä olen?” tai ”Miltä minä näytän?”.

Toinen tärkeä elementti on minäihanne tai ihanneminä (self-ideal tai ideal-self) eli se, millainen ihminen haluaisi olla ja mihin hän vertaa todellista minäkuvaansa.

Kolmas minän elementti on itsearvio (self-judgement) [3], joka syntyy minäkäsityksen ja ideaaliminän välisestä suhteesta, joka voi olla joko hyväksyvä tai kieltävä. Merkittävä ihmisen minään ja siihen liittyviin arvioihin vaikuttava tekijä on se yhteisö ja ympäristö, jossa hän elää ja kokemuksiaan hankkii. Elinympäristöt asettavat ihmisille erilaisia odotuksia ja vaatimuksia, joiden mukaan heidän tulisi elämäänsä elää. Nämä vaatimukset liittyvät usein siihen rooliin, joka yksilöllä yhteisössään on. Roolit puolestaan muokkaavat yksilön minäkäsitystä, esimerkiksi nuori saattaa nähdä itsensä joissain tilanteissa lapsena, toisinaan taas aikuisena sen mukaan, missä roolissa hän kulloinkin kokee olevansa.

 

Viitteet

[1] Mead (1972 [1934 ], 90, 154, 155) kutsuu toisia ihmisiä, heidän käsityksiään, asenteitaan ja suhtautumistapojaan termillä ”yleistetty toinen” (generalized other), jonka luonne on identtinen yhteisön luonteen kanssa.

[2] Eräiksi merkittäviksi sosiaalisen vuorovaikutuksen välineiksi Bakhurst ja Sypnowich (1995, 5) nostavat koulutuksen ja sosiaalistumisen sekä niiden välisen monimutkaisen vuorovaikutuksen.

[3] Harré (1979, 281) toteaa, että yksilön tekemä itsearviointi ja ns. minätietoisuus (Self-Knowledge) liittyvät vahvasti toisiinsa. Minätietoisuuteen liittyvälle itsearvioinnille tyypillistä on se, että yksilö luonnehtii itseään lähinnä omien vahvuuksiensa ja heikkouksiensa kautta. Nämä käsitykset omista vahvuuksista ja heikkouksista perustuvat yksilön omiin empiirisiin kokemuksiin.

 

LÄHTEET

Bakhurst, D. & Sypnowich, C. 1995. Introduction: Problems of the Social Self. Teoksessa Bakhurst, D ja Sypnowich, C. (Editors) The Social Self. London-Thousand Oaks-New Delhi: Sage Publications. 1 – 17.

Bruner, J. 1995. Meaning and Self in Cultural Perspective. Teoksessa Bakhurst, D  ja Sypnowich, C. (Editors) The Social Self. London-Thousand Oaks-New Delhi: Sage Publications. 18 – 29.

Cohen, A. K & Short jr., J. F. 1966. Juvenile Delinquency. Teoksessa Merton, R. K & Nisbet, R. A.(editors) Contemporary Social Problem 2nd editions. New York-Chicago-San Fransisco-Atlanta: Harcourt, Brace and World. 84 – 132.

Gibson, E J. 1993. Ontogenesis of the perceived self. Teoksessa Neisser, U. (editor) The perceived self: Ecological and interpersonal sources of self-knowledgs. Cambridge University Press.

Greene, M 1986. Philosophy and Teaching. Teoksessa Wittrock, M.C. (editor) Handbooks of Research on Teaching. New York: Macmillan Publishing Company. 479 – 504.

Harré, R. 1979. Social Being. A Theory For Social Psychology. Oxford: Basil Blackwell.

Harre, R. 1983. Personal being. A Theory for Individual Psychology. Worcester: Basil Blackwell.

Harré, R. & Secord, P.F. 1972. The Explanation of Social Behaviour. Oxford: Basil Blackwell.

Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1999. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita

James, W. 1890. Psychology volume 1. London: MacMillan and. co.,  Limited

Mead, H.G. 1972. [1934]. Mind, Self, and Society. From the Standpoint of a social behaviourist. Chicago: The University of Chicago Press

Mead, H.G. 1956. [1934]. The Problem of Society – How we become Selves. Teoksessa Straus, A.(editor) The Social Psychology of George Herbert Mead. Chicago: Phoenix Books. The University of Chicago Press. 17 – 42.

Mead, H.G. 1956. [1934]. Self. Teoksessa Straus, A. (editor) The Social Psychology of George Herbert Mead. Chicago: Phoenix Books. The University of Chicago Press. 212 – 260.

Neisser, U. 1993. The self perceived. Teoksessa Neisser, U. (editor) The Perceived self. Ecological and interpersonal sources of self-knowledge. Cambridge University Press. Painopaikkaa ei mainita. 3 – 24.

Neisser, U. 1997a. Concepts and self-concepts. Teoksessa Neisser, U. (editor) The conceptual Self in Context. Cambridge: Cambridge University Press. 3 – 12.

Neisser, U. 1997b. The Roots of Self-Knowledge: Perceiving Self, It, and Thou. Teoksessa Snodgrass, J. G. & Thompson, R. L. (editors) The Self Across Psychology. Self-Recognition, Self-Awareness, and the Self-Concepts.New York: The New York Academy of Sciences. Annals of the New York Academy of Sciences. Volume 818. June 18, 1997. 19 – 34.

Rogers, C. R.. 1961.On Becoming a Person. A Therapist´s View of Psychotherapy 2nd printing. Boston: Houghton Mifflin Company

Vuorinen, R. 1997. Minän synty ja kehitys. Ihmisen psyykkinen kehitys yli elämänkaaren. Porvoo: WSOY

Woods, P. 1992. Symbolic Interactionism: Theory and Method. Teoksessa LeCompte, M. D, Millroy, W.L ja Preissle, J. (editors) The Handbook of Qualitative Research in Education. New York: Academic Press, INC. 337 – 404.

Takaisin tieteellisempään lähestymistapaan

Takaisin etusivulle