TUTKIMUSAINEISTOJEN ”YHTEISKÄYTTÖ” VÄHINTÄÄNKIN KYSEENALAISTA

Kirjoitus on julkaistu Aikalainen -lehdessä tammikuussa 2006. (Aikalainen on Tampereen yliopiston tiede- ja kulttuurilehti).

Teksti on edelleen ajankohtainen, siksi julkaisen sen täälläkin.

*****

Tutkimuksen etiikkaan perehtyneen YTT Arja Kuulan haastattelu (Aikalainen 20/2005) oli varsin mielenkiintoinen ja paljon erilaisia ajatuksia herättävä. Teen itse parhaillaan kasvatustieteellistä väitöskirjaa yhteiskunnallisesti vieraantuneista, koulutuksellisesti ja ammatillisesti syrjäytyneistä nuorista, joiden elämäntilanteet ovat muutenkin varsin, sanottakoon nyt vaikka ”haastavia”. Lisäksi osallistun tutkimushenkilönä tamperelaisen tutkijan väitöskirjatutkimukseen. Tätä taustaa vasten haluan kommentoida seuraavaa:

En tiedä, onko kyse Kuulan itsensä vai jutun kirjoittajan näkemyksistä vaiko vain huonosti muotoilluista lauseista, mutta artikkelin kahden ensimmäisen kappaleen perusteella ei voi välttyä siltä ajatukselta, että Kuula väittäisi tutkimusaineistoja suojeltavan tarkoituksellisesti ja että tämän suojelun tai jopa suoranaisen ”salailun” takana on mahdollinen tutkimusvilppi. Tätä tutkimusvilppiä Kuulan näkemyksen mukaan aiheuttaisi kiristyvä kilpailu viroista ja asemista.

Omalta osaltani voin rauhoittavasti vakuuttaa, että ainakaan itse en ole vilppiä tutkimuksissani harrastanut enkä aio jatkossakaan harrastaa. Syyt valinnoilleni ovat hyvin yksinkertaisia: paitsi että vilppi on typerää, olisi se ainakin minun tapauksessani aivan turhaa, sillä a) en aio hakea näitä kovasti kilpailtuja virkoja tai asemia, b) en saa tutkimuksiini senttiäkään ulkopuolista rahoitusta, vaan maksan joka lantin omasta kukkarostani ja c) kukaan ei ole ostamassa tutkimustani tms. En siis ymmärrä, miksi minun pitäisi jotain vilppiä yrittää tai mitä siitä hyötyisin.

Toinen lause, jota haluan kommentoida, on Kuulan suoraksi sitaatiksi merkitty väite, jonka mukaan tutkijat kuvittelevat olevansa ainoita, jotka voivat (osaavat?) tutkia ja käyttää kerättyä tutkimusaineistoa. Ainakaan minulla ei ole minkäänlaisia vääristyneitä käsityksiä omista tutkijankyvyistäni, etevyydestäni tai paremmuudestani sen paremmin kuin minkäänlaisia käsityksiä toisten tutkijoiden huonommuudestakaan tms.

Kolmas otsaani rypistyttänyt kohta oli väite, jonka mukaan tutkijat salailevat aineistojaan aivan turhaan, sillä Kuulan mukaan tutkittavat eivät aineistoja salattavaksi vaadi vaan monet päinvastoin suorastaan tahtovat, että heidän haastattelunsa olisivat myöhemmin muidenkin tutkijoiden käytössä.

En tiedä, minkälaisissa tutkimuksissa mukana olleilta tutkimushenkilöiltä Kuula asiaa on tiedustellut, mutta ainakin omien kokemusteni perusteella väitän aivan päinvastaista: suurin osa eri tutkimuksiini (kolme proseminaaritutkimusta, Pro Gradu -tutkielma, väitöskirjatutkimus) haastattelemistani henkilöistä on nimenomaan itse vaatinut, että materiaalia saa käyttää vain siihen nimenomaiseen tutkimukseen, jota varten heitä olen haastatellut. Väitöskirjaani liittyvän tutkimusaineiston hankkimisesta minulla on lisäksi Työministeriön kirjallinen ukaasi, jossa hyvin selvästi lukee, että mikäli tallennan tai levittelen saamiani ja hankkimiani tietoja kyseisen tutkimuksen ulkopuolelle, niin raastuvassa tavataan.

Tutkimushenkilöiden vaatimukset ja Työministeriön kannan ymmärrän erittäin hyvin ilman erillisiä perustelujakin, sillä etenkin väitöskirjaani liittyvät tutkimushaastattelut sisältävät runsaasti hyvin arkaluontoista ja henkilökohtaista tietoa, joka liittyy mm. haastateltavien ja heidän perheidensä elämään ja erilaisiin elämäntilanteisiin. Tällaista tietoa ovat mm. tutkittavien alkoholin ja lääkkeiden väärinkäyttö, huumausaineriippuvuus, ei-toivottu teiniraskaus, yksinäisyys, masentuneisuus, yksinäisyys, mielenterveysongelmat, köyhyys, kodittomuus, lohduttomuus ja epätoivo. Näin muutama asia mainitakseni.

Minun on varsin helppo keksiä syitä olla jakamatta tai levittelemättä tutkimusaineistoani toisille tutkijoille. Sen sijaan syitä tutkimusaineistoni jakamiseen minun on erittäin vaikeaa keksiä yhtäkään.

Pohdittaessa tutkimusaineistojen mahdollista ”yhteiskäyttöä” on syytä muistaa, että Suomi on pieni maa, jossa ”joku tuntee aina jonkun”. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ennemmin tai myöhemmin tutkimuksissa hankitut tiedot kulkeutuvat sellaiselle henkilölle, joka osaa yhdistää aineistossa esiin tulevan informaation johonkin olemassa olevaan, todelliseen ja elävään ihmiseen, jolla on isä, äiti, veljiä ja siskoja. Käytän itseäni esimerkkinä: jos tutkimusraportissa mainitaan osaltani sinänsä niinkin niukka informaatio, kuin että ”miespuolinen haastateltava asuu Tampereella, ja opettaa Ikaalisten kauppaoppilaitoksessa markkinointia”, niin noin 300 entistä ja nykyistä oppilastani sekä lukuisa joukko muita minut tuntevia ihmisiä tietää heti kenestä on kyse. Meikäläisen tylsässä elämässä ei juurikaan mitään mielenkiintoista saati salailtavaa ole, mutta jonkun elämässä saattaa olla.

Keskusteltaessa tutkimusaineistojen ”yhteiskäytöstä” kannattaa esittää itselle seuraava kysymys: Haluaisitko sinä, että satunnainen tutkija tietää juuri sinun lapsellasi olevan esimerkiksi huumeriippuvuuden, syvää masennusta ja/tai itsemurha-ajatuksia?

Eikö sinua pelottaisi, että tämä satunnainen tutkija epähuomiossa jutustelee vaikkapa saunaillassa naapurilleen tutkimuksestaan ja niiden tuloksista eikä arvaa, että naapuri osaa yhdistää asioita toisiinsa, jolloin hänkin tietää, kenen lapsella se huumeriippuvuus on?

Minua ainakin pelottaa. Siksi paperisilppuri ja MiniDisc –tallennin ovat tutkimuksissani tasavertaisia työkaluja jatkossakin.

Takaisin mielipiteisiin

Takaisin etusivulle