SOPEUTUMATTOMUUDESTA JA SITOUTUMISEN VAIKEUDESTA

Jos yksilö ei jostain syystä halua mukautua ja sopeutua koulun tavoitteisiin ja toimintatapoihin, hänen ajatellaan helposti olevan paitsi sopeutumaton myös poikkeava, häirikkö, vieraantunut, syrjäytynyt, alisuoriutuja tms. Perinteisessä katsantokannassa häiriö on siis yksilössä.

Olen tehnyt osana akateemisia opintojani useita erilaisia koulutukseen ja kasvatukseen liittyviä tutkimuksia, joiden kohderyhmänä ovat pääsääntöisesti olleet nuoret aikuiset. Enemmistö heistä on ollut asiasta täysin eri mieltä: heidän mielestään vika on nimenomaan ”järjestelmässä”, joka leimaa heidät sopeutumattomiksi, vieraantuneiksi, syrjäytyneiksi jne.

Olen heidän kanssaan koko lailla samaa mieltä: myös omasta mielestäni häiriö on nimenomaan järjestelmässä, jota edustaa koko yhteiskunta eri instituutioineen mukaan lukien niin eduskunta, opetusministeriö, koululaitos, työelämä, suku kuin vanhemmatkin. Näiden toimijoiden luoma järjestelmä tuottaa jatkuvasti uusia, entistäkin kohtuuttomampia yksilöön kohdistuvia vaatimuksia ja suorituspaineita. Nämä vaatimukset ovat jotain sellaista, mitä aiemmat sukupolvet eivät osanneet edes pahimmissakaan painajaisissaan pelätä: modernissa maailmassa mikään ei riitä, vaan vaatimukset ja paineet kovenevat kerta toisensa jälkeen. Jos ja kun joku ei enää leikissä jaksa, saa hän jonkin vähemmän mairittelevan leiman otsaansa. Tuottaessaan näitä vaatimuksia tuottaa järjestelmä myös poikkeavuutta, sopeutumattomuutta, alisuoriutumista, vieraantumista, syrjäytymistä ja mitä milloinkin.

Järjestelmän ja sen vaalijoiden suurin huoli on se, miksi jotkut eivät sopeudu järjestelmään ja sen vaatimuksiin. Tämä huolenaihe on varsin ymmärrettävä, onhan kolikon kääntöpuolella järjestelmän kannalta ikävä kysymys: jos yksilö ei sopeudu järjestelmään, pitäisikö järjestelmää ehkä sopeuttaa yksilön tilanteeseen, toiveisiin, haaveisiin, suunnitelmiin jne.?

Kysymys on paitsi ikävä myös vaarallinen. Jos aletaan miettiä sitä, pitäisikö järjestelmää muuttaa sen sijaan, että yritetään muuttaa yksilöä, voi erityisesti koululaitoksen ja koko koulutusinstituution asema muodostua kiusalliseksi: jos järjestelmä joutuisi sopeutumaan yksilön toiveisiin jne., niin mihin silloin tarvitaan nykyisen kaltaista, talouselämän tarpeisiin kehitettyä massatuotantokoneistoa eli modernia koululaitosta, jonka pääasiallisin tavoite useimmiten näyttäisi olevan vain tasapäistettyjen, nöyrien ja vähään tyytyväisten työmyyrien tuottaminen? Ja jos koulu muuttuisi, kuka silloin tuottaisi ilmaiseksi talouselämän käyttöön nuo kuuliaiset työmyyrät, joita voidaan taloudellisten suhdanteiden ja kasvottomien markkinavoimien tahdon mukaan mielivaltaisesti heitellä, lokeroida tai varastoida?

Jos ja kun ihmiset eivät työskentele tai opiskele niin tehokkaasti, kuin mihin he talouselämän etupiirien, vanhempien, opettajien, eri viranomaisten jne. mielestä pystyisivät tai mihin heidän jonkun asettaman mittapuun mukaan pitäisi pystyä, haetaan syytä useimmiten yksilöstä.

Tässä syiden etsimisessä järjestelmä luokittelee yksilön nopeasti ja usein varsin köykäisin perustein passiiviseksi, laiskuriksi, vieraantuneeksi, syrjäytyneeksi, vetäytyjäksi tai muuten vain jollain lailla poikkeavaksi. Usein jää huomioimatta, että kyse voi olla niinkin yksinkertaisesta seikasta, kuin että kaikki eivät vain halua olla niin tehokkaita ja ahkeria, kuin opettaja, esimies, yhteiskunta tai kuka nyt kulloinkin heiltä odottaa. Yksilö ei toisin sanoen vain yksinkertaisesti löydä vastausta itselleen esittämäänsä kysymykseen: ”Miksi minun tulisi panostaa johonkin, jota joku toinen minulta vaatii ja jota en itse koe mielekkääksi tai tarpeelliseksi?”

Itse en ole enää pitkään aikaan puhunut alisuoriutumisesta, poikkeavuudesta, sopeutumattomuudesta, vieraantumisesta tai syrjäytymisestä jne., sillä ei niitä todellisuudessa ole olemassakaan. On vain vaatimuksia ja odotuksia, joihin kumpikaan osapuoli ei satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta ole sitoutunut. Toinen osapuoli – oli hän sitten vaikkapa syrjäytyneeksi tai vieraantuneeksi nimitelty, ilman työtä tai ammatillista koulutusta elävä nuori – vain näyttää sen suoremmin. Toinen osapuoli – yhteiskunta, koululaitos, työnantaja jne. – nekin vain teeskentelevät sitoutumista. Todellisuudessahan oppilaitokset sitoutuvat opiskelijaan täsmälleen niin kauan kuin laki näin määrää (perusopetus) tai niin kauan kuin oppilaitos saa opiskelijasta suhteellisen helposti ja kivuttomasti yhteiskunnalta rahaa (toinen aste ja korkea-aste). Työelämä puolestaan sitoutuu esimerkiksi opiskelijaan tai työllistettyyn työttömään useimmiten vain niin kauan, kun nämä ovat työnantajan käytössä ilmaisena työvoimana.

Olen varmasti jonkun mielestä idealisti, mutta uskon ihmisten niin kouluissa kuin työpaikoillakin olevan halukkaita sitoutumaan erilaisiin asioihin ja tavoitteisiin. He haluavat sitoutua, mutta vain asioihin ja tavoitteisiin, joita he itse pitävät tavoittelemisen ja sitoutumisen arvoisena. Tämä logiikka toimii tietysti myös toisinkin päin: jos ihminen ei koe asioita tai tavoitteita omasta näkökulmastaan tavoittelemisen arvoisina, ei hän niitä tavoittele.

Takaisin mielipiteisiin

Takaisin etusivulle