ONKO PAKKO JOS EI TAHO?

Tuoreen tutkimuksen mukaan hieman yli neljännes (26 %) suomalaisista kannattaa siirtymistä vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Näin ajattelevien suomalaisten osuus on kasvanut viime vuosina: neljä vuotta sitten noin joka viides (19 %) suomalainen kannatti vapaaehtoiseen asepalvelukseen siirtymistä.

Viimeisen kahden vuoden aikana vapaaehtoiseen asepalvelukseen siirtymisen kannatus on noussut kuusi prosenttiyksikköä. Samaan aikaan yleisen asevelvollisuuden kannatus on laskenut kahdeksan prosenttiyksikköä.  

Luvut ovat kovia ja muutokset suuria. Silti kuitenkin useampi kuin kaksi kolmesta suomalaisesta asettuu edelleen tukemaan nykyisen kaltaista, yleiseen asevelvollisuuteen perustuvaa puolustusjärjestelmää. Myös minä kuulun näihin suomalaisiin.

Viime kuukausina Puolustusvoimat ja asevelvolliset ovat olleet paljon tapetilla. Milloin on keskusteltu varusmiesten korkeista keskeyttämisprosenteista, milloin varusmiesten ylipainosta ja huonosta kunnosta, milloin puolestaan näiden ongelmien välisestä yhteydestä.

Menemättä sen syvemmin varusmiespalveluksen keskeyttämiseen ja sen syihin, nostan kuitenkin lähempään tarkasteluun kaksi hyvin yksinkertaista selitystä edellä mainituille ongelmille. Totta on kuitenkin myös esimerkiksi nuorten miesten käsittämättömän huono fyysinen kunto.

Ensinnäkin monet sellaiset nuoret miehet, jotka vielä kymmenen vuotta sitten olisi vapautettu kokonaan asepalveluksesta jo kutsunnoissa, pääsevät nykyisin sitä kokeilemaan. Heillä saattaa olla esimerkiksi diabetes ja varusmiespalveluksen aloittaminen on siis jo lähtökohtaisesti kokeilu, jonka molemmat osapuolet voivat tarpeen niin vaatiessa keskeyttää. Näin monesti käykin. On itsestään selvää, että jos porukassa on jo alusta alkaen mukana kavereita, jotka ovat ”vain kokeilemassa”, keskeyttämisten todennäköisyys on merkittävästi suurempi kuin siinä tapauksessa, että potentiaaliset keskeyttäjät olisi karsittu pois jo kutsunnoissa.

Toinen merkittävä syy keskeyttämisten lisääntymiselle on se, että Puolustusvoimat on ulkoistanut suuren osan toiminnoistaan ulkopuolisille yrityksille. Esimerkiksi ruoka-, vaate- ja muu varustehuolto on pitkälti ulkoistettu. Aiemmin esimerkiksi heikolla näöllä varustettu nuori mies siirrettiin alokasajan jälkeen varusvarastolle, missä hän palveli menestyksekkäästi asepalveluksensa loppuun saakka. Tällaisia tehtäviä ei ole enää, vaan varusteet korjaa, pesee ja viikkaa firma X jossain päin Baltiaa.

Tärkein syy niin asepalveluksen keskeyttämiselle kuin vapaaehtoisen asevelvollisuuden suosion kasvulle on sama ongelma, johon törmään päivittäin opettajana: kaiken pitäisi nykyisin olla kivaa, helppoa ja vapaaehtoista. Ketään ei saisi käskeä eikä komentaa. Mitään ei saisi vaatia. Ihmisillä pitäisi heidän mielestään olla pelkkiä oikeuksia, ei ikäviä vastuita ja velvollisuuksia. Jos ongelma ei ole tuttu ennestään, niin lisätietoa saa koomikko Jope Ruonansuun joululaulusta ”Pakollinen joulu” , jossa Jope laulaa mm. näin. ”Onko pakko laulaa tiptap vaikkei taho? Mie en ainakaan laula. Mie en taho!”.

*****

Tällä hetkellä siis hieman yli neljännes kansalaisista on sitä mieltä, että asevelvollisuuden tulisi olla vapaaehtoista. Olisi mielenkiintoista kuulla näin ajattelevien perusteita ajatuksilleen ja mielipiteilleen. Tuskinpa sieltä mitään syvällistä ja hyvin perusteltua löytyy, todennäköisin vastaus lienee tuo Ruonansuun havainto ”Mie en taho!”.

Mitäköhän seuraavaksi? Opiskelu vapaaehtoiseksi? Työnteko vapaaehtoiseksi? Veron maksaminen vapaaehtoiseksi? Lakien noudattaminen vapaaehtoiseksi? Lasten kasvattaminen vapaaehtoiseksi? Heikommista huolen pitäminen vapaaehtoiseksi? Autojen katsastaminen vapaaehtoiseksi? Hampaiden pesu vapaaehtoiseksi?

Olisihan se – ainakin teoriassa – kivaa, että jokainen saisi tehdä vain sitä, mistä itse tykkää. Ja vastaavasti olla tekemättä yhtään mitään, jos ei satu huvittamaan tai ei muuten vaan taho.

Epäselväksi ainakin minulle tosin jää se, että kukahan tätä yhteiskuntaa ja sen elintärkeitä toimintoja sitten pitäisi yllä, kun enemmistö porukasta nauttisi kotonaan tiettyjen kansanosien kovasti kinuamaa kansalaispalkkaa. Ja keskikaljaa lähiräkälässä sillä kansalaispalkallaan (jonka muuten maksaisi jälleen kerran sinä, minä ja naapurin Jaska).

Tuosta kansalaispalkasta tulikin taas jotenkin jännästi mieleeni yksi juttu. Arkihavaintojeni mukaan logiikka on se, että mitä vähemmän yksilö on tämän yhteiskunnan eteen tehnyt, sen enemmän hän on naukumassa yhteiskunnalta erilaisia tulonsiirtoja itsensä ja yleensä varsin runsaslukuisan jälkikasvunsa elättämiseen. Verratkaa huviksenne esimerkiksi yhteiskunnan piikkiin loisivia ”vaihtoehtonuoria” tai sosiaalipummiäitejä, joilla on viisi lasta neljän eri isän kanssa vaikkapa siihen sotaveteraaniin, joka Lidlissä laskee kolikoitaan ja tuskailee, että saako lauantaimakkaraakin vaiko vain sen maitotölkin.

Valittaminen on helppoa, rakentavien ehdotusten esittäminen sen sijaan paljon vaikeampaa. Kokeillaan kuitenkin. Ehdotan yllä esittelemääni haluttomuuden ongelmaan helppoa ja toimivaa konstia. Sen nimi on ”vapaaehtoinen kansalaisuus” ja se toimisi yksinkertaisesti näin: ne kansalaiset, jotka haluavat, että suomalainen yhteiskunta pitää heistä ja heidän mahdollisista lapsistaan huolta ja auttaa heitä hädän hetkellä, sitoutuvat kirjallisesti hoitamaan kaikki ne velvollisuudet, mitkä yhteiskunta heille asettaa. Mikäli he eivät halua tätä sitoumusta allekirjoittaa ja myös noudattaa, luopuvat he samalla kaikista oikeuksistaan ja vaatimuksistaan suomalaista yhteiskuntaa kohtaan. Siis jos ei halua osallistua yhteiskunnan kehittämiseen ja sen toiminnan rahoittamiseen, niin ei sitten tarvitse yhteiskunnan suomista eduistakaan nauttia. Yksinkertaista, eikö totta?

Otetaan pari käytännön esimerkkiä. Minä olen käynyt intin, kertausharjoitukset, opiskellut itselleni ammatin, käyn säännöllisesti töissä, maksan veroni, päivitän jatkuvasti omaa ammattitaitoani ihan omilla säästöilläni, noudatan lakia ja kunnioitan yhteiskunnallista järjestystä, kasvatan lapsistani kunnon kansalaisia omilla rahoillani, hoidan asiani muutenkin, toimin erilaisessa vapaaehtoistyössä jne. Teen siis sen, mitä yhteiskunta minulta vaatii. Jos totta puhutaan, niin taidan tehdä vähän enemmänkin, kuin mitä nykyisten velttoilijoiden aikakaudella pidetään riittävänä tai ”normaalina”. Tätä taustaa vasten rohkenen väittää, että minulle kuuluvat kaikki ne edut, joita yhteiskunta jäsenilleen tarjoaa.

Kuvitteellinen lähipubissa päivästä toiseen itseään puuduttava tapajuoppo ”Lintsari-Late” sen sijaan vähät välittää siitä, mitä yhteiskunta häneltä odottaa tai vaatii. Häneltä ovat koulut kesken ja ammatti hankkimatta. Töihin ei tosin huvittaisi mennäkään, koska kassalta saa melkein saman tekemättä mitään. Loput voi hakea sitten sossusta. Laten intti jäi aikoinaan väliin, kun kaveriporukassa oli hauskempaa.

Kroonisen päihteiden sekakäyttönsä Late rahoittaa paitsi yhteiskunnan hänelle jakamalla vastikkeettomalla rahalla, myös satunnaisilla hanttihommilla, jotka tietysti tehdään pimeänä ja ilman kuitteja. Silloin tällöin tulee heitettyä pientä ”keikkaakin” ja tälläkin hetkellä Latella on päällä ehdollinen vankeustuomio. Lapsiaan Late ei viitsi hoitaa, koska se tietää paitsi vaivannäköä myös rahanmenoa. Ja kännissä on kivempaa. Ja hoitavathan ex-muijat ne lapset. Ja vaikkeivat hoitaisikaan, niin kyllä yhteiskunta hoitaa, onhan se tähänkin asti hoitanut.

Mitäpä veikkaatte, mikä olisi mielestäni oikeus ja kohtuus Laten suhteen? Ei, ei mennä nyt sinne niiden väkivaltaisten ajatusten puolelle, vaikka tiedänkin monen tavallisen veronmaksajan niitä viimeistään tässä kohtaa ajattelevan. Ainakin tavallisten perusvirtasten grillijuhlissa kuulee usein ”mielenkiintoisia” ideoita siitä, kuinka nykyinen, varsin jättimäiseksi paisunut sosiaalipummiongelma tulisi hoitaa. Ja nyt puhun vasta pelkästään kotoperäisistä sosiaalipummeista.

Jos Late ei halua yhteiskuntaa rakentaa, ei yhteiskunnankaan tule hänelle mitään tarjota. Ei sentin senttiä. Mikäli Late ei tule omillaan toimeen, niin luonto hoitaa kyllä ongelman. Jos ette usko, niin katsokaapa vaikka ensi lauantaina Ylen ykköseltä lempiohjelmani ”Avara Luonto”. Sieltä voitte tarkistaa, kuinka näppärästi luonto hoitaa elinkelvottomat kiusankappaleet pois populaation niskoilta.

Kohta tulee taas palautetta siitä, kuinka kamalan epähumaaneja ajatuksia kehtaankaan kirjoittaa ja vieläpä ihan omille kotisivuilleni ja omalla nimelläni. Niin, minä en olekaan humanisti, olen pragmaatikko. Ajattelen ja toimin käytännöllisesti, en esimerkiksi kaikenmaailman hömppäideologioiden manipuloimana. Lisäksi kuulun siihen kansanosaan, joka maksaa suurimman osan tästä nykyisestä hulluudesta. Ennen kaikkea alan olla hyvin kyllästynyt tähän maksumiehen rooliini. Ainoa, mikä minua lohduttaa on se, että en ole yksin. Sekin tosin lohduttaa vain vähän, mutta jotain kuitenkin.

*****

Palataan lopuksi vielä hetkeksi asevelvollisuuteen ja sen suorittamiseen. Olen käynyt intin ja ollut lähes kaksikymmentä kertaa kertausharjoituksissa. Jälkimmäisissä on usein varsin hauskaa, mukavaa yhdessäoloa samanhenkisten jässiköiden kanssa.

Varusmiespalvelusta sen sijaan en luonnehtisi millään muotoa sanalla ”hauska”. Muistikuvieni mukaan aika harvakseltaan siellä Oulun Hiukkavaarassa naurattamaan pääsi. Ainakaan palvelusaikana, iltalomista sen sijaan en sano mitään...

On kuitenkin syytä muistaa, että armeijaan ei mennä pitämään hauskaa. Hauskaa mennään pitämään esimerkiksi Särkänniemeen ja Linnanmäelle.

Armeijaan mennään oppimaan itsensä sekä Suomen, suomalaisten ja suomalaisen elämänmuodon puolustamista. Uhkakuvia kyllä riittää, vaikka Eurooppa ja eurooppalaiset ovatkin saaneet viettää hyvin poikkeuksellisia rauhan aikoja viimeiset vuosikymmenet. Mikään ei ole kuitenkaan ikuista.

Jokaisella maalla on armeija. Joko oma tai vieras. Kumman sinä haluaisit?

 

Takaisin mielipiteisiin

Takaisin etusivulle