KUN KESKUSTELUYHTEYS KATKEAA

Kirjoitin tämän kirjoituksen syyskuussa 2008 tapahtuneen Kauhajoen kouluampumistapauksen jälkeen. Kirjoitus on julkaistu lyhennettynä versiona sekä Aamulehdessä että Opettaja –lehdessä. Tässä lyhentämätön versio.

*****

Mitä mielenkiintoisimmat ”asiantuntijat” ovat viime päivinä todistelleet mediassa, kuinka syvä kauhu ja pelko ovat vallanneet suomalaisen koulumaailman, niin opiskelijat, opettajat kuin muunkin henkilökunnan.

Jokelan ja Kauhajoen joukkomurhien lisäksi pelkoa luovat ja ylläpitävät alati pahenevat järjestyshäiriöt, ”haistattelu”, henkinen väkivalta sekä fyysinen väkivalta tai ainakin sillä uhkailu, jonka kohteena ovat sekä opiskelijat että oppilaitoksien henkilökunta.

Varmasti osa opiskelijoista tai henkilökunnasta pelkääkin ja kokee ahdistusta. Mutta onko todellisuus todella niin karu, että on edes missään järkevässä mittakaavassa ehdottaa vakavalla naamalla vartioiden palkkaamista kouluihin tai metallinpaljastimien hankkimista oville?

Ainakin itse opettajana henkilökohtaisesti hämmästelen kovasti tätä kuvaa maamme oppilaitoksista paikkoina, joissa joutuu päivittäin pelkäämään henkensä puolesta. Tästä kuvasta on nopeasti muodostumassa eräänlainen ”yleinen totuus”, jonka pohjalta tullaan tekemään erilaisia, hyvinkin kauaskantoisia päätöksiä, jotka vaikuttavat kymmenien tuhansien ihmisten päivittäiseen elämään.

Työskentelen seitsemättä vuotta opettajana toisen asteen ammatillisessa oppilaitoksessa. Varsinaisen opetustyön lisäksi olen toiminut yhteensä kahdeksantoista luokan luokanvalvojana. Tänä aikana olen opettanut yli tuhatta 16 – 19 -vuotiasta nuorta.

Kertaakaan minulle ei ole ”haistateltu”, henkisen tai fyysisen väkivallan tai vastaavan uhkailun kohteeksi en ole joutunut kertaakaan enkä ole kertaakaan pelännyt töissä tai vapaa-ajalla työstäni johtuen. Yhden (1) kerran olen joutunut puuttumaan opiskelijoiden väliseen fyysiseen väkivaltaan, erilaisia sanallisia mittelöitä olen laittanut poikki kymmeniä ja varsinaisia kiusaamistapauksia olen selvitellyt kolme (3).

Työtovereideni kokemukset ovat vahvasti samansuuntaisia. Ja nyt puhun kollegoista, joilla osalla on kymmenien vuosien työkokemus.

Yleistä hälinää ja rauhattomuutta niin oppitunneilla kuin välitunneillakin on päivittäin, mutta asiallinen keskustelu tai napakka huomautus on aina tehonnut.

Opiskelijat puolestaan luonnehtivat oppilaitostamme rauhalliseksi paikaksi, jossa ei kiusata ja jossa kaikilla on opiskelurauha, joten edellä esittämäni näkemykseni lienee hyvin todenmukainen.

Mikäli tuo ylempänä kuvaamani ”yleinen totuus” todellakin on totta, mikä sitten voisi mahdollisesti selittää omia, hyvinkin erilaisia opettajakokemuksiani?

Eräässä oppilaitoksessamme toteutetussa tutkimuksessa kysyttiin opiskelijoiltamme sitä, mikä kannustaa heitä opiskelemaan. Yleisin vastaus oli, että oppilaitoksessamme on paljon opettajia, jotka ovat aidosti kiinnostuneita opiskelijoista ja heidän pärjäämisestään niin opinnoissa kuin elämässä ylipäätään. Toistuvasti nousi esiin myös se, että opiskelija saa koulusta tukea silloin, kun hän sitä kokee tarvitsevansa.

Etenkin opiskelijoiden ja opettajien keskinäiset hyvät ja luottamukselliset välit sekä toimiva keskusteluyhteys olivat merkittävässä roolissa. Eivät siis nykymaailmassa niin suuresti arvostetut hienot tittelit, tutkinnot, mahdollisuus uraputkeen, modernit rakennukset tai uudet tietokoneet yms. hömpötys. Siis kerran vielä: toimiva keskusteluyhteys nuoren pärjäämisestä aidosti kiinnostuneen aikuisen kanssa.

Jos näitä erilaisia ”asiantuntijoita” (jotka lähinnä vain kylvävät ja lietsovat hyvin tehokkaasti lisää pelkoa) on uskominen, menee suomalaisilla nuorilla pääsääntöisesti todella huonosti.

Höpö höpö, sanon minä.

Valtaosa suomalaisista nuorista on tyytyväisiä elämäänsä, ja he suhtautuvat tulevaisuuteensa valoisasti. Heillä on korkea opiskelumotivaatio, ja heidän tulevaisuudensuunnitelmiinsa kuuluvat sellaiset yhteiskunnan kannalta suotuisat asiat kuin työpaikan hankkiminen ja oman perheen perustaminen. Opetettavina he ovat ainakin minun mielestäni pääsääntöisesti kiinnostuneita, kohteliaita ja hauskoja.

Varmasti myös erilaisia nuoria ja erilaisia opettajakokemuksia on, sitä en kiistä. Löytyyhän myös erilaisia opettajia ja oppimiskokemuksia.

Vartijat, metallinpaljastimet tai aseiden hävittäminen eivät hirmutekoja estä; sairas mieli keksii kyllä halutessaan keinot.

Ainoa tehokas keino vastaavien tekojen estämiseksi on kysyä välillä siltä kaverilta, että ”Hei, mitens sulla menee?” Olennaista on ymmärtää, että tämä kysyminen ei ole pelkästään koulun ja opettajien tehtävä tai heidän vastuullaan. Myös siellä kotona, kaveriporukassa ja välitunnilla tulisi tuon kysymyksen toistua päivittäin.

Kun keskusteluyhteys katkeaa, katkeaa aina jotain muutakin.

 

Takaisin mielipiteisiin

Takaisin etusivulle