KASVATUSVASTUUSTA JA KOULUN TEHTÄVISTÄ

Espoolainen rehtori Martti Hellström tarkoittaa mainiossa kirjoituksessaan kasvatusvastuulla sitä, että jollain tulee olla erityinen vastuu alaikäisen lapsen ja nuoren kasvattamisesta. Tavallisimmin vastuullisena on pidetty lapsen vanhempia, joiden kasvatusvastuu on kirjattu myös lakiin.

Väestöliiton vuonna 2000 julkaiseman perhebarometrin mukaan lasten vanhempien ja ammattikasvattajien, esimerkiksi opettajien, näkemykset kasvatusvastuun jakautumisesta ovat keskenään ristiriidassa. Vanhempien mielestä kasvatusvastuu jakautuu tasaisesti perheen ja ammattikasvattajien kesken. Ammattikasvattajat sen sijaan kokevat, että vastuuta siirretään liikaa heidän harteilleen.

Kyseinen tutkimus on jo lähes kymmenen vuotta vanha, mutta vanhempien ja ammattikasvattajien näkemyserot eivät omien kokemusteni mukaan ole juurikaan muuttuneet. Tunnen suuren joukon opettajia niin ala- ja yläkouluista kuin toisen asteen oppilaitoksistakin. Myös heidän kokemuksensa tukevat näkemystäni. Yksi toistuvista keskustelunaiheistamme on se, onko opettajan tehtävänä ensisijassa kasvattaa vai opettaa. Useimmat opettajat ovat sitä mieltä, että opettajan tehtävänä tulisi olla opettaa ja muun työnsä ohessa kohtuullisissa määrin tukea lasten vanhempia näiden kasvatustehtävässä.

Valitettavan monessa perheessä käsitys näyttää kuitenkin olevan se, että kasvatusvastuu ihan arkisistakin asioista kuuluu koululle ja opettajille. Tällaisilla arkisilla asioilla tarkoitan esimerkiksi hyviä käytöstapoja (tervehditään pyytämättä, ei pidetä lippalakkia tai pipoa ruokailussa, käyttäydytään muutenkin asiallisesti), yleistä siisteyttä (käydään päivittäin suihkussa, pestään ja muutenkin hoidetaan hampaat, vaihdetaan ja pestään vaatteet säännöllisesti), yleiseen elämänhallintaan liittyviä seikkoja (vältetään päihteitä, syödään terveellisesti, nukutaan riittävästi) jne.

Kasvatusvastuu on poikkeuksetta aikuisella. Aikuisen ei pitäisi koskaan kuvitella, että alaikäiset lapset ikään kuin jotenkin itsestään kykenevät kasvamaan itsenäisiksi, vastuuntuntoisiksi ja toimeliaiksi yhteiskunnan jäseniksi. Ja vaikka monet vanhemmat niin kuvittelevatkin, niin esimerkiksi 16-vuotias lapsi ei vielä kykene tekemään itseään koskevia päätöksiä niitä riittävän monesta näkökulmasta tarkastellen. Varsinkin pojat tarvitsevat tukea henkisessä kasvussaan ja kehityksessään jopa armeija-ikään asti. Toisten perään pitää katsoa vielä senkin jälkeen…

Ensisijainen kasvatusvastuu on lapsen omilla vanhemmilla. Heidän on kaikessa toiminnassaan ajateltava aina kasvatettavan parasta. Kasvatuksen tulee olla lasta kunnioittavaa, rakastavaa ja vain hyväksyttäjä menetelmiä soveltavaa. Kasvatuksen tulee tukea lapsen henkistä, fyysistä ja sosiaalista kasvua niin, että hän myöhemmissä elämänvaiheissaan kykenee itse ottamaan vastuun itsestään, teoistaan ja omasta henkisestä kasvustaan. Vain näin lapsista voi kasvaa tasapainoisia kansalaisia.

Kasvatuksen tulee pyrkiä suojelemaan lapsia liian varhaiselta kosketukselta aikuisten helposti haavoittavaan maailmaan. Tällaisia haavoittavia elementtejä ovat esimerkiksi liian varhain ja tehokkaasti tyrkytetty seksuaalisuus, päihteet sekä liian suuri vastuunottaminen omasta elämästä. Niin ikävältä kuin se lastensa kaveruutta ja hyväksyntää tavoittelevien vanhempien mielestä kuulostaakin, kasvatusvastuu on ennen kaikkea turvallisten rajojen asettamista, niistä kiinni pitämistä sekä lapsen rinnalla kulkemista. Niin iloissa kuin suruissakin. Lapsen tulee saada olla lapsi. Siksi aikuisen pitää tehdä päätökset, etenkin ne ikävät ja vastuulliset päätökset.

Yhteiskunnan tehtävänä on tukea lasten vanhempia näiden tärkeässä kasvatustehtävässä. Tukea tarjoavat esimerkiksi kouluterveydenhuolto, koulutusjärjestelmä, sen palveluksessa olevat ammattikasvattajat sekä erilaiset muut viranomaiset.

Yhteiskunnan tulee tarjota tukeaan lapsiperheille myös erilaisten yhteiskunnallisten keinojen avulla. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi vanhemmuutta tukevat koulutuspoliittiset, työvoimapoliittiset sekä lapsiperheiden taloudellista hyvinvointia tukevat muut poliittiset ratkaisut. Käytännössä ne voivat olla esimerkiksi edullisia asuntolainoja lapsiperheille, tuntuvia korotuksia lapsilisiin ja kodinhoidontukiin sekä työelämän joustoja.

Merkittäviä lapsiperheiden ongelmia nyky-Suomessa ovat perheen yhteisen ajan, vanhemmuutta tukevien läheisten ihmissuhdeverkostojen sekä auktoriteettien puuttuminen. Osa näistä puutteista aiheutuu tämän päivän työelämän hektisyydestä, osa puolestaan suomalaisen yhteiskunnan muuttumisesta. Yhteiskunnan tulee tukea lapsiperheitä ja vanhempia nämäkin näkökulmat huomioiden. 

On tilanteita, joissa lapsen oikeuksien tulee aina mennä vanhempien oikeuksien edelle. Yhteiskunnan tulee tuntea vastuunsa erityisesti silloin, kun jotkut vanhemmat eivät kykene hoitamaan ja kasvattamaan lapsiaan. Tai eivät viitsi tai jaksa tms. Tällöin viranomaisten tulee välittömästi puuttua lapsen kehitystä vaarantaviin laiminlyönteihin kaikkia tilanteen vaatimia keinoja käyttäen. Käytännössä tämä tarkoittaa monesti kovia otteita, esimerkiksi huumeäitien pakkohoitoa, tehostettuja huostaanottoja ja lasten sijoittamista sijaisperheisiin.

Sijaisperheiden löytämistä pitää tehostaa ja sijaisperheitä tukea. Adoptointia tulee helpottaa, sillä halukkaista ja sopivista vanhemmista ei Suomessa ole pulaa. Virkamiesten virhearvioinneista aiheutuvat pakkohuostaanotot on luonnollisesti pyrittävät estämään jo ennalta. Raskaana olevat naiset tulee kuitenkin olla mahdollista pakottaa hoitoon aina, mikäli äiti käytöksellään jollain tavoin vahingoittaa vielä syntymätöntä lastaan (huumeet, alkoholi, muuten holtiton elämäntapa).

Syntyvyyden nostamiseksi ja naisten aseman helpottamiseksi yhteiskunnan tulisi osallistua vanhempainvapaiden kustantamiseen verovaroin. Tämä helpottaisi matalan tuottavuuden ja/tai julkisen sektorin palvelutyönantajien asemaa. Erityisesti naisvaltaisille hoiva-aloille ei tulisi ylimääräisiä kustannuksia siitä, kun osa niillä työskentelevistä naisista olisi kotona hoitamassa ja kasvattamassa tulevia veron- ja eläkkeenmaksajia. Jos kaikki veronmaksajat osallistuvat talkoisiin, on yhteiskunnalla enemmän resursseja käytettävänä lapsiin ja vanhuksiin. Ymmärrän toki, että monet lapsettomat veronmaksajat kokevat verovaroista kustannetut vanhempainvapaat helposti epäoikeudenmukaisiksi. No, viimeistään vanhainkodissa saamanne hyvä hoito kuittaa nekin maksut.

Peruskoulun perustehtävänä tulee olla huolehtia siitä, että lapset oppivat ikäkautensa edellyttämät tarpeelliset tiedot ja taidot niin hyvin, kuin mitä heidän henkilökohtaiset psyykkiset ja fyysiset valmiutensa mahdollistavat. Modernin koululaitoksen tulee tunnistaa, tunnustaa ja hyväksyä lasten henkilökohtaiset eroavuudet. Sen ei tule vaatia lapsilta samantasoisia suorituksia tai yrittää keinotekoisesti tasapäistää lapsia.

Vaatimukset siitä, että opetuksen täytyy olla samaan aikaan sopiva sekä hitaasti että nopeasti oppiville lapsille ovat keinotekoisia, eivätkä huomioi ihmisten luontaisia kyvykkyys- ja lahjakkuuseroja. Erityisesti se hidastaa kyvykkäämpien lasten oppimista ja heikentää tehokkaasti heidän opiskelumotivaatiotaan. Siksi oppilaat tulee jakaa jo peruskoulussa kykyjänsä vastaaviin tasoryhmiin. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että eri tasoryhmään kuuluvien opetus tähtää eritasoisiin tavoitteisiin ja erilaajuisiin oppimääriin. Peruskoulun arvo on siinä, että pyritään takaamaan tietty minimimäärä kaikille. Tämä ei kuitenkaan saa rajoittaa niiden menestymistä, jotka haluaisivat oppia enemmän kuin pelkän minimimäärän.

Perusopetuksen tulee kasvattaa jokaista Suomessa asuvaa lasta ja nuorta määrätietoisesti suomalaisuuteen ja suomalaiseen kulttuuriin, siirtää suomalaista kulttuuria seuraaville sukupolville sekä kasvattaa lapsia kohtaamaan muuttuva, kansainvälinen maailma. Peruskoulun tulee opettaa ja kasvattaa lapsia ja nuoria elämään tasa-arvoista elämää yhdessä toisten ihmisten sekä ympäröivän yhteiskunnan ja luonnon kanssa. Tärkeitä työkaluja tässä työssä ovat vastuullisuus, toisten kunnioittaminen, toisten hyväksyminen, rehellisyys sekä erilaisuuden sietäminen.

Peruskoulun tulee tukea lapsien kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuulliseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Koulun tärkeänä tehtävä on myös tukea koteja heidän kasvatustyössään. Näin myös koulu ja sen henkilöstö osallistuvat kasvattamiseen, mutta varsinainen kasvatusvastuu on aina kodilla ja vanhemmilla.

Opettajien auktoriteetti sekä käsky- ja kurinpitovalta on palautettava välittömästi. Oppilaitosten johdon on vastaavasti kiinnitettävä huomiota siihen, että opettajat eivät itse syyllisty oppilaiden kiusaamiseen. Löysä kuri koulussa johtaa nuorten sopeutumisvaikeuksiin työelämässä, sillä työnantajan ja/tai esimiehen ylläpitämä kuri ja auktoriteetti ovat useimmiten huomattavasti kovemmat kuin opettajan ja koululaitoksen.

Kouluihin pitää saada kuri takaisin erityisesti siksi, että lahjakkaat lapset ja nuoret voivat opiskella omaan tahtiinsa esimerkiksi lisätehtäviä rauhassa tehden. Tällainen järjestely kannustaa opiskelijoita parempiin suorituksiin ilman ”hikarin” leimaa. Erityisesti tämä kannustaa poikia. Samalla luokan häiriköt jäävät yksin, eivätkä pysty vetämään koko porukkaa mukaansa häiriköintiin. Parhaimmillaan osa häiriköistä saattaisi jopa innostua koulusta ja opiskelusta.

Vastaavasti heikommille oppilaille tulee tarjota lisää tukiopetusta. Ei kuitenkaan niin, että heidän kohdallaan tavoitteita lasketaan heti alussa. Käytännössä tämä tarkoittaa joko apukouluihin siirtymistä tai integroitua luokkaopetusta kouluavustajilla. Molemmissa on puolensa, niistä lisää joskus toiste.

Peruskoulun opetussuunnitelmassa on runsaasti ns. löysiä. Uskokaa jo, ei kaikkien tarvitse osata niitä USA:n osavaltioita, lintujen latinankielisiä nimiä eikä taivaankappaleiden keskinäistä järjestystä. En minäkään osaa, mutta ihan hyvin tässä on pärjätty. Erityisesti ns. löysiä on toisen asteen opinnoissa. Siksi peruskoulun kesto tulee laskea nykyisestä yhdeksästä vuodesta kahdeksaan. Toisen asteen opinnot puolestaan tulee muuttaa kaksivuotisiksi ja tehdä niistä jokaiselle nuorelle pakollisia. Näin Suomessa olisi yhdeksästä peruskouluvuodesta koostuvan oppivelvollisuuden sijasta 10 vuoden oppivelvollisuus, josta kahdeksan vuotta olisi peruskoulua ja kaksi vuotta toisen asteen koulutusta.

Sitten töihin. Työpaikkoja löytyy nuorille kyllä, kunhan eläkeikä lasketaan reilusti sinne, mistä eläkeputki nykyisinkin käytännössä alkaa eli 56 ikävuoteen. Samalla myös eläkkeitä voitaisiin leikata. Eläkekatto voisi olla vaikkapa 2200 euroa kuukaudessa, eiköhän tuolla jo tule toimeen.

Ihan oikeisiin ammatteihin valmistavaa koulutusta on merkittävästi lisättävä. Lisäresurssit on kohdistettava sellaisiin ammatteihin, joiden osuus Suomen bruttokansantuotteesta tai merkitys suomalaisen yhteiskunnan hyvinvoinnin kannalta on suuri. Tällaisia aloja ovat esimerkiksi puu ja metsätalous, metalli- ja elektroniikkateollisuus, kauppa ja hallinto sekä erilaiset suojelu- ja hoiva-alat. Erityisesti ikääntyvän väestön tarpeet on huomioitava koulutuspoliittisia ratkaisuja tehtäessä.

Vastaavasti koulutuspaikkoja ja –resursseja on karsittava huomattavasti niiltä taide- ja kulttuurialoilta, joiden työllistävä vaikutus tilastojen mukaan on heikko. Joillakin aloilla opintojen työllistävä vaikutus on käytännössä olematon. Kaikki kulttuuri ei suinkaan ole tuottamatonta, vaan on myös sellaista kulttuuria, josta voi saada jopa menestyksellisen vientituotteen. Kyse on kuitenkin marginaalisesta ilmiöstä, jonka varaan kansakunnan tulevaisuutta ei ole syytä laskea.

Myös ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen aloituspaikkoja on merkittävästi vähennettävä etenkin sellaisista koulutusohjelmista ja suuntautumisvaihtoehdoista, joiden työllistävä vaikutus on vähäinen tai käytännössä olematon.

Sekä yhteiskunnan että yksittäisten kansalaisten on ymmärrettävä, että kansakunnan rajallisia resursseja ei tule kohdentaa koulutukseen, joka hyödyttää tai muutoin palvelee vain yksittäistä ihmistä. Kaiken koulutuksen tulee hyödyttää ennen kaikkea kansalaisten enemmistöä ja suomalaista yhteiskuntaa kokonaisuudessaan.

Maksutonta koulutusta tulee tarjota luonnollisesti vain Suomen kansalaisille ja maahamme tuleville Geneven pakolaissopimuksen mukaisille pakolaisille. Muiden EU-maiden kansalaisillekin sitä voidaan kohtuullisissa määrin tarjota, mikäli joku direktiivi ihan oikeasti niin vaatii ja mikäli nämä muut EU-maat tarjoavat suomalaisille vastaavia etuja.

Muut opiskelkoot ja tulkoot toimeen sitten omillaan miten parhaaksi näkevät.

 

Takaisin mielipiteisiin

Takaisin etusivulle