HUOPIA, HAMMASHARJOJA JA TYHJIÄ PUHEITA

Vuonna 1966 Suomessa siirryttiin uuteen puolustusdoktriiniin, jonka mukaisesti maamme sotilaallinen puolustus laajennettiin koko maan kattavaksi alueelliseksi puolustukseksi. Perusideana oli, että ns. suojajoukot suojaavat tärkeitä kohteita ja viivyttävät vihollista, ns. paikallisjoukot hidastavat ja kuluttavat vihollista mm. sissitaktiikalla ja lopulta ns. pääjoukot lyövät ratkaisutaisteluissa vihollisen. Nämä uudet operatiiviset ja taktiset ohjeet kehittyivät koko 70- ja 80-luvun ajan. Myös kalustoa pyrittiin hankkimaan ja uudistamaan.

Tämä puolustusdoktriini suunniteltiin Neuvostoliittoa vastaan. Neuvostoliitto vaihtui Venäjäksi, mutta meno ei ole näemmä olennaisesti vaihtunut mihinkään: ensin naapuria painostetaan poliittisesti ja taloudellisesti, esimerkiksi katkaisemalla sähköt ja kaasutoimitukset. Se jälkeen toteutetaan ns. strateginen isku tärkeisiin kohteisiin. Tällaisia kohteita ovat esimerkiksi lentokentät, rautateiden risteysasemat, tärkeät hallintorakennukset, televisioasemat sekä valtion johto. Vasta tämän jälkeen siirrytään laajamittaiseen sotilaalliseen hyökkäykseen, jonka tavoitteena on vallata koko maa.

Vastaavaa taktiikkaa on toteutettu menestyksekkäästi esimerkiksi Balkanilla, Afganistanissa ja Irakissa. Sitä tultaneen käyttämään menestyksekkäästi tulevaisuudessakin. Toivottavasti ei kuitenkaan näillä kulmilla.

Dramaattinen muutos Suomen Puolustusvoimien asemassa tapahtui vuonna 1990. Tuolloin Valtioneuvosto katsoi, että Suomi oli tehnyt rauhansopimuksen pelkästään Neuvostoliiton kanssa. Kun Neuvostoliitto hajosi, lakkasi toinen sopimuksen osapuoli olemasta. Tällöin tulkittiin, että Pariisin rauhansopimuksen rajoitteet Suomea kohtaan eivät enää olleet voimassa.

Suomi oli tuolloin sodan ajan joukoiltaan Euroopan toiseksi suurin valtio 750 000 reserviläisellään. Monet ammattisotilaistamme kuvittelivat, että koska Suomi voisi nyt itse määrätä puolustusvoimiensa miesmäärästä ja kalustosta, nostettaisiin sodan ajan joukkojen miesvahvuus noin miljoonaan. Miljoonaan siksi, että tuo määrä olisi puolustuksemme kannalta sopiva ajatellen todennäköisimmän vihollisen joukkoja ja taktiikkaa. Myös toiveet siitä, että meri- ja ilmakalustolle saadaan tarvittavat ohjukset ja maavoimien joukot saadaan asianmukaisesti varusteltua, olivat korkealla.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomen poliittinen valtaeliitti suuntasi kuitenkin välittömästi katseensa ja toimintansa länteen. Reaktio oli siis täsmälleen sama, kuin muissakin entisissä Itäblokin maissa.

Kansalaisten selvän enemmistön vastustuksesta huolimatta poliittinen eliitti lähti viemään Suomea kohti NATO:a. Se vie sitä sinne parhaillaankin, vaikka suurin osa suomalaisista on asiasta edelleenkin eri mieltä.

Poliittinen valtaeliitti ei siis selvästikään välitä kansalaisten enemmistön mielipiteistä eikä kunnioita sen tahtoa. Se ei myöskään ymmärrä tai ei tahdo ymmärtää, että suomalaiset ovat ylpeitä puolueettomuudestamme ja liittoutumattomuudestamme. Poliittinen valtaeliitti ei ymmärrä sitäkään, että enemmistö suomalaisista haluaa pitää suomen puolueettomana ja liittoutumattomana jatkossakin.

Vuoden 1997 puolustuspoliittisesta selonteosta lähtien Puolustusvoimien hankinnoissa on panostettu alueellisen koskemattomuuden torjunnan ja valvonnan sekä johtamisjärjestelmien kehittämiseen. Käytännössä tämä on tarkoittanut sodan ajan joukkojen määrän rajua supistamista, mutta niiden teknisen laadun parantamista. Käytännössä siis vähemmän äijiä, mutta parempia vimpaimia niille äijille.

Sodan ajan joukkoja on supistettu ensin 550 000:een, sitten 350 000:een. Kohta sodan ajan joukkojemme vahvuus on 250 000 miestä. Vaikka tätä viimeistäkään supistusta ei ole vielä tehty, puhutaan jo enää 100 000 – 150 000 sotilaasta.

Muutos on häkellyttävä. Supistusta on perusteltu mm. varusmiesikäluokkien pienenemisellä. Ikäluokat ovat pienentyneet, mutta eivät missään tapauksessa tuossa suhteessa. Lisäksi pienentymistä on voitu hieman kompensoida naisten vapaaehtoisella asepalveluksella.

Supistusten seurauksena reservin ikärajaa on jo alennettu. Puolustusvoimien entinen komentaja on julkisuudessa puhunut ikärajan laskemisesta jopa 35 ikävuoteen. Aina kun Puolustusvoimissa pitää säästää rahaa, ensimmäinen säästökohde ovat kertausharjoitukset. Jo kahtena peräkkäisenä vuotena lähes kaikki kertausharjoitukset on jätetty pitämättä. Tämän seurauksena sodan ajan joukkojen tuotanto on viivästynyt. Sama suomeksi: jos nyt joutuisimme sotilaalliseen kriisiin, meillä ei olisi riittävästi hommansa osaavia sotilaita eikä heille asianmukaisia varusteita.

Lakiin puolustusvoimista lisättiin kohdat viranomaisille annettavasta avusta sekä osallistuminen kansainvälisiin operaatioihin. Näiden lisäyksien johdosta puolustusvoimille on hankittu sellaista kalustoa ja osaamista, joita ei ole edes poliisilla. Puolustusvoimat lainaa tätä kalustoa ja siihen liittyvää osaamistaan mm. poliisille silloin, kun poliisi niitä omien tehtäviensä hoitamiseksi tarvitsee.

Merkittävimpiä muutoksia on aiheuttanut se, että – jostain kumman syystä – Puolustusvoimat on uudistanut kalustonsa NATO-yhteensopivaksi. Virallinen syy useimmiten on se, että toimiminen kansainvälisissä operaatioissa olisi helpompaa. Kaikki Puolustusvoimien viimeaikaisista operaatioista ovatkin olleet pääosin NATO-operaatioita.

Mahdollisen hyökkääjän taktiikka on kuitenkin pysynyt pääosin samana kuin aikaisemmin, eikä radikaalia muutosta siihen ole näkyvissä tulevaisuudessakaan. Myöskään Puolustusvoimien taktiikka ei ole radikaalisti muuttunut aikaisemmasta. Merkittävä muutos sen sijaan on se, että meillä on vain alle puolet aikaisemmasta miesmäärästä.

*****

Valmiusyhtymäksi kutsutaan Puolustusvoimien rauhan ajan joukko-osastoa, joka pitää yllä korkeaa valmiutta. Valmiusyhtymien perustamilla joukoilla luodaan yhdessä muiden joukkojen kanssa valtakunnallinen kyky poliittis-sotilaallisen painostuksen ja strategisen iskun ennaltaehkäisemiseksi ja torjumiseksi.

Nämä joukot tarvitsevat asianmukaiset varusteet. Kalustomäärän näkökulmasta tarkastellen riittävästi ja asianmukaisesti varustettuja ovat ainoastaan puolustushaarojen valmiusyhtymät. Puolustuksemme pääjoukot sen sijaan ovat heikosti varusteltuja, koska kaikki rahat on käytetty alueellisen koskemattomuuden torjuntaan ja valvontaan sekä johtamisjärjestelmien saattamiseksi NATO-yhteensopivaksi. Jotta maan puolustaminen ulkoista vihollista vastaan menisi oikein monimutkaiseksi, on Puolustusvoimien tehtäviä lisätty viranomaisavun antamisella sekä kansainvälisellä toiminnalla.

Lisäksi uusina uhkakuvina ovat tulleet mahdollisena painostuskeinona käytettävä maassamme pysyvästi asuva venäläisvähemmistö, mahdollisia aluelaajennuksia poikiva Itämeren kaasuputki sekä sisäiseen hajaannukseen pyrkivät islamistit, joita Suomeen virtaa ilman matkustusasiakirjoja maahan tulevien ”pakolaisten” joukossa. Nämä uhkakuvat ja velvollisuus avustaa muita viranomaisia sitovat Puolustusvoimien vähäisiä resursseja kotimaan sisäiseen toimintaan.

Eikö kuulostakin turvalliselta?

****

Kuten olemme viime aikoina havainneet , poliittinen valtaeliitti pystyy tekemään ja tekee päätöksiä, joita se tietää kansalaisten suuren enemmistön vastustavan.

Asiat hoidetaan niin, että lobbarit ”myyvät” kabineteissa tehdyt päätökset pienissä palasissa ensin suhteellisen mukavasti asiasta kuin asiasta pihalla oleville missi-muusikko-urheilija-jokumuujulkkis-poliitikoille. Nämä puolestaan ”myyvät” poliitikkoja nuoleskelevan ja hännystelevän median avulla valmiit päätökset sellaisenaan – siis ilman avointa keskustelua ja puolueetonta argumentointia – kansalle.

Kokonaisuutta ja asiayhteyksiä ei käsitellä koskaan. Sen sijaan jatkuvasti jankataan niin pienistä yksityiskohdista, että valveutuneimmillakaan kansalaisilla ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää, mistä oikeastaan on päätetty ja mitä näistä päätöksistä todella lopulta seuraa. Tätä mahdollisuutta kaventaa jatkuvasti käynnissä oleva vakuuttelu siitä, että mikään ei muutu, vaikka koko ajan tehdäänkin merkittäviä muutoksia.

Vaikka Suomi on liittynyt EU:iin ja on NATO:n rauhankumppani, niin olemme kuitenkin vielä puolueettomia ja jopa liittoutumattomia. Päätös NATO:on liittymisestä on kabineteissa kuitenkin selvästi jo tehty. Vai keksiikö joku muita syitä esimerkiksi sille, että Puolustusvoimia ajetaan koko ajan tiukemmin NATO:n yhteensopivaksi? Ei siihen tarvitse mitään Maanpuolustuskorkeakoulua käydä, että ymmärtää asioiden todellisen yhteyden.

Käytännössä Suomi viedään NATO:on näin: ensin pienennetään Puolustusvoimien reserviä ja vakuutellaan, että mikään ei muutu. Mediassa todistellaan aamusta iltaan, kuinka Puolustusvoimat pystyy kyllä hoitamaan tehtävänsä, paraneehan kalusto koko ajan.

Ikäluokista kutsutaan asepalvelukseen jo nyt joka vuosi yhä pienempi osa. Tällä hetkellä tuo osuus on noin 80 % asevelvollisista. Lisäksi palveluksensa aloittavista varusmiehistä sen keskeyttää noin 20 %. Julkisuudessa on jo esitetty valikoivaa varusmiespalvelusta, jolloin palvelukseen kutsuttaisiin vain 60–70 % asevelvollisista. Vaikka varusmiesikäluokasta asepalveluksensa suorittaa tulevaisuudessa suunnilleen puolet ikäluokasta, valtaeliitti väittää edelleenkin kannattavansa yleistä asepalvelusta. Mielestäni he valehtelevat.

Eräänä päivänä valtaeliitti ilmoittaa jonkun mukamasasiantuntijan suulla, että käytännössähän Suomessa onkin jo valikoiva asevelvollisuus, joten siirrytäänpä ihan avoimesti valikoivaan asevelvollisuuteen. Entistä pienempi osuus ikäluokista kutsutaan suorittamaan asepalvelustaan. Mikään ei kuulemma nytkään muutu.

Valikoivan asevelvollisuuden jäljiltä Puolustusvoimien sodan ajan joukot laskevat nopeasti muutamaan kymmeneen tuhanteen varusmieheen ja reserviläiseen. Tässä vaiheessa valtaeliitti ilmoittaa taas sen jonkun mukamasasiantuntijan suulla, että edes valikoivaa asevelvollisuutta ja ”kallista” reserviä ei kannata ylläpitää, vaan on kustannustehokkaampaa siirtyä palkka-armeijaan. Mikään ei tälläkään kertaa muutu.

Paitsi että muuttuu: Suomi on taas pykälän – ja hyvin merkittävän pykälän – lähempänä totalitaristista diktatuuria. Se lienee tavoitekin. Keskeinen palkka-armeijaan liittyvä ongelma nivoutuu saumattomasti nykyiseen poliittiseen tilanteeseen, jossa kuilu valtaeliitin ja kansalaisten välillä syvenee alati. Erityisesti se liittyy sinun,  minun ja naapurin Jaskan perustuslaillisiin oikeuksiin.

Entä jos tuo edellä mainitsemani kuilu eliitin ja tavallisen kansan välillä syvenee ja kriisiytyy maan sisäiseksi konfliktiksi? Poliittinen valtaeliitti pystyy ylläpitämään valtaansa palkka-armeijalla, mutta mikäli Suomessa olisi perinteinen varusmiesarmeija, ”kansan armeija”, niin eliitti ei tähän pystyisi. Tätäkin kannattaa miettiä nyt, kun joukkokyyditykset eivät vielä ole alkaneet. Samalla voit miettiä sitäkin, miksi eliitillä on niin kova hinku tiukentaa aselakeja ja kerätä luvallisia aseita rehellisiltä ja lainkuuliaisilta kansalaisilta pois. Pelkääkö joku jotakin?

Jotain muutakin muuttuu: jonkin aikaa palkka-armeija –mallissa oltuamme joku mukamasasiantuntija huomaakin, että perskeles sentään, Suomi ei kykenekään puolustamaan miesmäärältään vaatimattomalla palkka-armeijallaan sen paremmin aluettaan, yhteiskuntaansa kuin kansalaisiaankaan.

Kun omat paukut eivät riitä, niin silloin tarvitaan ulkopuolista apua. EU:lla ei ole omia sotavoimia. Sellaisten perustamista ei ole näköpiirissäkään, koska suurin osa EU-maista kuuluu NATO:oon. Ainoa vaihtoehto tässä tilanteessa on tuoda eduskunnalle esitys ”pienestä” lakimuutoksesta ja sitten selitellä, että nyt vaan on pakko tehdä tällaiset ratkaisut, kun muuta ei enää voida.

Ja kappas vaan, mekin olemme NATO:ssa! Hallelujaa!

****

Suomen nykyinen politiikka vie siis maatamme vääjäämättömästi kohti palkka-armeijaa ja sotilaallista liittoutumista, halusi enemmistö kansasta sitä tai ei. Sinä päivänä, kun olemme NATO:ssa, meillä ei ole uskottavaa puolustuskykyä, vaan se vähäinenkin puolustuskyky on lainatavaraa. Sen käytöstä emme itse päätä.

Meille on korostettu sitä, että NATO:n viides artikla velvoittaa NATO:a puolustamaan jäsenmaataan sinne hyökkäävää vihollista vastaan. Sitä ei ole muistanut kukaan kertoa, että samainen viides artikla ei velvoita yksittäistä jäsenmaata osallistumaan sotilaalliseen operaatioon. Se velvoittaa NATO:oon kuuluvat maat antamaan hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenmaalle apua, jos tämä sitä pyytää. Se, mitä apu käytännössä on ja paljonko sitä saadaan, on antajan päätettävissä.

Ei ole siis mitenkään itsestään selvää, että apu on sotilaallista. Se voi olla vaikkapa huopia ja hammasharjoja. NATO ei siis tarjoa mitään turvallisuustakuita, se tarjoaa jonkinsorttista apua ja tukea. Huovat, hammasharjat ja tyhjät puheet eivät paljoa maksa. Suomelle se maksaa mm. tuhansia kaatuneita.

Valtaeliitti luottaa tässäkin asiassa kansalaisten enemmistön kyvyttömyyteen tarkastella ja pohtia tosiasioita kriittisesti. Meille perustellaan jatkuvasti NATO:on liittymisen vähäisiä riskejä sillä, että Suomen ei ole pakko lähettää poikiaan kuolemaan ulkomaisille taistelukentille. Silti enemmistö kansalaisista ei koskaan tajua esittää NATO-lobbareille yksinkertaista kysymystä: onko niiden ulkomaiden sitten pakko lähettää poikiaan kuolemaan Suomen taistelukentille?

Ei ole mikään pakko. Ja takuuvarmaa on, että yksikään NATO:n jäsenmaa ei halua osallistua konfliktitilanteessa Suomen puolustamiseen, jos toinen osapuoli on Venäjä. Ja mikä muu se voisi olla? Viro? Ruotsi? Vai onko joku eri mieltä? Käsi ylös, jos ihan oikeasti uskot, että esimerkiksi Italia, Ranska tai Tanska haluavat lähettää poikiaan taistelemaan Suomen ja suomalaisten puolesta itäistä supervaltaa ja sen massiivista sotakonetta vastaan.

Toisekseen, kun muistelee em. NATO-maiden ”sotamenestystä” toisessa maailmansodassa, niin voi olla ihan hyväkin, etteivät kriisitilanteessa tule tänne sotkemaan asioita ja entisestään heikentämään maamme olematonta puolustuskykyä. Uskon vahvasti, että osaamme tarvittaessa itsekin juosta karkuun, piileskellä metsissä ja antautua taistelutta.

Merkittävä ongelma on myös se, että, että NATO-maiden armeijat eivät kykene puolustukselliseen sodankäyntiin. Eivät varsinkaan suomalaisessa maastossa. Pitkäaikainen puolustustaistelu edellyttää kykyä sissisodankäyntiin. Tämän on osoittanut nykyaikana esimerkiksi Afganistan ja Irak.

Näin ollen ainoa todellinen keino, millä NATO voisi Suomea puolustaa, on avoin hyökkääminen Venäjää vastaan. Toistan kysymykseni: mitäpä luulet, kuinka moni NATO:n tai EU:n jäsenmaista olisi tähän valmis?

*****

Tässä vaiheessa kirjoitusta tuskin tarvitsee erikseen sanoa, että en näe mitään etuja sen paremmin palkka-armeijaan siirtymisessä kuin NATO:oon liittymisessäkään.

Mielestäni paras ratkaisu Suomelle on 80-luvun kaltainen, mutta aseiltaan päivitetty, yleiseen asevelvollisuuteen perustuva maanpuolustus. Muutama lisäperuste vielä: 1. sen käytöstä päätämme vain me suomalaiset itse, 2. sillä on uskottava puolustuskyky ja sen myötä pelote, joka saa mahdollisen hyökkääjän ainakin harkitsemaan toisenkin kerran tänne tulemista, 3. sillä on kansan tuki eikä sitä voida käyttää kansaa vastaan, 4. sillä voidaan teettää kasvatus- ja valistustehtäviä, esimerkiksi estää nuorten miestemme syrjäytymistä, 5. sitä voidaan käyttää muiden viranomaisten apuna vaikkapa pelastustehtävissä, 6. se voi tarvittaessa toimia myös yhteistyössä muiden maiden armeijoiden kanssa, 7. sitä voidaan käyttää myös kansainvälisissä tehtävissä ja 8. se voi olla kustannuksiltaan jopa edullisempi ratkaisu.

Kyse on vain poliittisen tahdon löytymisestä. Pahoin pelkään, että tätä tahtoa ei löydy. Toivottavasti olen väärässä.

 

Takaisin mielipiteisiin

Takaisin etusivulle