LE BON JA JOUKKOSIELU

Muun muassa lääkärinä ja journalistina elantonsa hankkineen ranskalaisen Gustave Le Bonin pääteos La psychologie des foules ilmestyi vuonna 1895. Suomessa se ilmestyi vuonna 1912 nimellä Joukkosielu. Teoksessaan Le Bon kuvasi joukkoja ja ryhmiä ikään kuin ne olisivat ihmisyksilön tavoin toimivia olentoja, joilla on oma persoonallisuus.

Joukkosielua on monesti syytetty mm. liioittelusta ja joukkokäyttäytymisen mystifioinnista.  Le Bon itse on leimattu puoli- ja populaaritieteelliseksi kirjoittajaksi. Osa tutkijoista pitää teosta enemmänkin mielipidekirjoituksina ja pinnallisina pohdintoina, kuin tieteellisenä tutkimuksena, jolla olisi tieteellisesti pitävä pohja.

Ajoittain hyvin kovaksikin nousseesta kritiikistä huolimatta Le Bonin väittämät ovat vuosikymmeniä ohjanneet sosiaalipsykologista tutkimusta ja laajalle yleisölle tarkoitettua kirjoittelua. Le Bon nosti niin tavallisen kansan kuin tiedeyhteisöjen pohdittavaksi ilmiöitä, jotka ovat todellisia ja tärkeitä. Vaikka monet Le Bonin kuvaamista ilmiöistä ovat vielä tänäkin päivänä pitkälti vailla tyydyttäviä tieteellisiä selityksiä, ei se tarkoita sitä, että ne olisivat vailla tieteellistä pohjaa. Riippumatta siitä, ovatko Le Bonin teoriat rakentuneet riittävälle pohjalle vai ei, on hänen vaikutuksensa edelleen tänä päivänä kiistaton ja merkittävä.

Le Bonin havainnot ja näkemykset ovat menestyksekkäästi käytännössä testattuja. Esimerkiksi Stalin, Mussolini ja Hitler sovelsivat Le Bonin oppeja massoihin menestyksellisesti. Myös Sigmund Freud kiinnostui 1920-luvun alussa joukkojen psykologiasta. Freud hyväksyi Le Bonin perusajatukset, joista keskeisin oli, että yksilöiden toimintaa ohjaa tietoinen ja rationaalinen, kun sen sijaan joukkojen toimintaa ohjaa piilotajuinen ja irrationaalinen aines.

Monet Le Bonia ja hänen ajatuksiaan kritisoineet teokset ovat ikiajoiksi hautautuneet kirjastojen pölyisiin varastokellareihin korkeintaan satunnaisten lukijoiden ihmeteltäviksi. Le Bonin ajatukset sen sijaan elävät ja voivat hyvin.

 

Joukkosieluisuus ja henkinen tartunta

Le Bonin mukaan psykologisella joukolla on ominaisuuksia, jotka suuresti eroavat niiden yksilöiden ominaisuuksista, joista joukko muodostuu. Joukossa yksilön itsetietoinen persoonallisuus häviää, ja kaikkien yksilöiden tunteet ja ajatukset suuntautuvat yhteen suuntaan tai kohteeseen. Näin joukolle muodostuu eräänlainen kollektiivinen sielu; yhteissielu, jolla on tietyt – tosin vain tilapäiset – ominaisuudet.

Joukon muodostamassa yksilökasaumassa ei ilmene suinkaan yksilöiden kykyjen tai persoonien summa tai niiden keskimäärä, vaan yhdistelmä täysin uusia ominaisuuksia, jotka helposti saavat esiin negatiivisia tai ei-toivottuja ilmenemismuotoja tai käyttäytymisen piirteitä.

Nämä uudet ominaisuudet leviävät joukoissa suurella nopeudella. Keskeisenä mekanismina leviämisessä on joukoissa vaikuttava ns. henkinen tartunta, jolla Le Bon tarkoitti sitä, että joukossa jokainen tunne ja teko on helposti tarttuva. Alttius henkiselle tartunnalle on yksilöissä niin suuri, että he hyvinkin helposti uhraavat jopa henkilökohtaisen etunsa yhteisen edun vuoksi. Ääritapauksissa he uhraavat jopa oman henkensä. Klassinen esimerkki tästä on menestyvä liikemies, joka rauhan aikana ei tee elettäkään auttaakseen rappioalkoholistia, mutta sotatilanteessa hän oman henkensäkin uhalla rientää pelastamaan tämän alkoholistin vain sen vuoksi, että he kohtalon oikusta sattuvat kuulumaan samaan taisteluyksikköön.

Useimmiten henkinen tartunta alkaa ns. harhahavainnosta, jolla tarkoitetaan sitä, että joukon herkkäuskoisin “havaitsee” (= luulee havaitsevansa, kuvittelee, keksii omasta päästään jne.) jonkin asian tai asiantilan ja alkaa pitää sitä totena. Seuraavassa vaiheessa tämä “tosiasia” leviää yli kaikkien joukon jäsenten tietoisuuden ja lamauttaa kokonaan heidän usein jo valmiiksi heikon ja yksiulotteisen arvostelukykynsä. He eivät näe enää konkreettista asiaa, esinettä tai kohdetta vaan vain sen kuvan, joka on heidän ajatuksissaan. Ensimmäisestä väärästä mielikuvasta, joka syntyy jonkun joukossa olevan yksilön aivoissa, tulee tarttuvaisen uskottelun ydin ja lähtökohta. Tämä väärä mielikuva sisältää yleensä lähinnä vain negatiivisia rakenneosia ja jatkokäyttäytymismalleja, esimerkiksi rasistiset stereotypiat ja niistä aiheutuva rotusyrjintä.

Joukossa yksilö ei enää ole oma itsensä, vaan eräänlainen automaatti, jota hänen oma tahtonsa ei kykene hallitsemaan. Oman tahdon sijaan sitä hallitsee joukon sielu. Tästä syystä ihminen voi joukon jäsenenä taantua sivistyksen tai järjen asteikolla mitattuna monta astetta alemmas, kuin mitä hän olisi ilman joukon negatiivista vaikutusta. Yksikseen hän ehkä olisi sivistynyt ja järkevästi käyttäytyvä henkilö, mutta joukossa hän on pelkkä alkeellinen vaisto-olento, jota leimaa primitiivisten olentojen äkillinen päättäväisyys, rajuus ja väkivaltaisuus yhtä hyvin kuin innostus, arvaamattomuus ja sankariuskin.

Joukko on aina älyllisesti alemmalla tasolla kuin joukosta erillään oleva, omaperäiseen, itsenäiseen ja manipuloimattomaan ajatteluun kykenevä yksilö. Joukoissa kasaantuu valitettavasti vain keskinkertaisuus, ei viisaus, harkintakyky, omaehtoinen pohdinta, älykkyys tai lahjakkuus. Tämä johtuu siitä, että joukossa ihmiset pyrkivät tiedostamattaan tasaantumaan samalle henkiselle tasolle, kuin mitä muutkin joukon jäsenet ovat. Usein varsin ikävin seurauksin. Oma merkityksensä on myös sillä, että tyypillisimmin juuri keskinkertaisuudet ja heikkolahjaisimmat yksilöt hakeutuvat joukkoihin ja tuntevat suurta turvaa niihin kuuluessaan.

Joukon jäsenten älylliset kyvyt häviävät ja heidän älyllinen tasonsa alenee huomattavissa määrin. Samalla kun yksilöiden älyllinen kyvykkyys taantuu, häviää myös heidän yksilöllisyytensä. Yksilölliset erot ja persoonallisuudet hukkuvat samankaltaisuuksiin, ja psyyken tiedottomat ainekset pääsevät valtaan. Riippumatta esimerkiksi yksilöiden elämäntavasta, perhetaustasta, koulutuksesta tai sen tasosta, ammatista, luonteesta tai lahjakkuuksista sen paremmin kuin heidän mahdollisesta samankaltaisuudestaan tai erilaisuudestaan, saa joukon antama tai joukolta peräisin oleva “yhteissielu” heidät tuntemaan, ajattelemaan ja toimimaan tavalla, joka täydellisesti eroaa siitä, miten kukin heistä yksikseen tuntisi, ajattelisi tai toimisi.

Itsetietoisen persoonallisuutensa, oman tahtonsa sekä harkinta- ja arvostelukykynsä kadottanut yksilö on erittäin altis manipulaatiolle, suggestiolle ja muulle uskottelulle, esimerkiksi indoktrinaatiolle ja propagandalle. Suggestion ja manipulaation vaikutuksesta hän tekee helposti tekoja, jotka todellisuudessa sotivat hänen arvojaan, luonnettaan ja tapojaan vastaan, ja joita hän ei tekisi ilman ulkoista suggestiota tai manipulaatiota. Tämä selittää esimerkiksi sitä, miksi toisen maailmansodan aikana suurin osa saksalaisista hyväksyi juutalaisvainot ja holocaustin.

Omaehtoisen, sisäsyntyisen ja kriittisen ajattelunsa sekä järkeen perustuvan harkintakykynsä kadottaneena ihminen ei enää ole tietoinen teoistaan ja niiden vaikutuksista. Tietyt aatteet, tunteet, kyvyt ja persoonallisuuden piirteet ovat kadonneet, ja uudet aatteet, tunteet, kyvyt ja persoonallisuuden piirteet tulleet tilalle ja kohonneet äärimmäisen vimman ja kiihtymyksen tasolle.

Tämä ei tietenkään päde kaikkiin yksilöihin. Jotkut yksilöt ovat kyvykkäämpiä vastustamaan joukon ankaraa suggestiota ja sosiaalista painetta, mutta hekin kykenevät vastarintaan vain tiettyyn pisteeseen asti. Koska heitä on aina kuitenkin varsin vähän, vie massa heidät mukanaan kuin virta kaarnalaivan. Parhaimmillaankin nämä kyvykkäämmät yksilöt voivat vain yrittää saada aikaan muutosta toisenlaisella suggestiolla. Se jää useimmiten kuitenkin varsin tehottomaksi todellisten keinojen ja välineiden puuttuessa.

 

Tunteiden yksinkertaisuus ja äärimmäisyys

Joukoille on varsin tyypillistä se, että ne tuntevat ainoastaan yksinkertaisia ja äärimmäisyyksiin meneviä tunteita, jotka joukossa yksipuolistuvat entisestään ja menevät liiallisuuksiin. Joukot voivat kokea esimerkiksi äärimmäisiä rakkauden tai vihan tunteita. Joukkosieluisuuden valtaan joutunut yksilö ei tajua tunteiden eri vivahteita vaan näkee asiat summittaisina, ilman väliasteita. Joukon jäsenet hylkäävät sellaisenaan kaikki ne mielipiteet, aatteet ja vakaumukset, joita heille tyrkytetään. Syy on yksinkertainen: heistä henkisen yliotteen ottanut joukkosielu pitää niitä joko ehdottomasti tosina tai yhtä ehdottomasti väärinä. Tästä seuraa, että joukoilla ei ole mitään epäilystä siitä, mikä on totta tai valhetta, hyvää tai pahaa, väärin tai oikein jne. Tätä tietoa hyödynnetään esimerkiksi poliittisessa propagandassa, joka perustuu usein yksinkertaisiin mutta äärimmäisiin väitteisiin.

Joukko ei kuuntele järkeä, mutta tunteita se kuuntelee sitäkin hanakammin. Mitkä tahansa tunteet eivät kuitenkaan kelpaa, sillä joukkoon vaikuttavat vain äärimmäisyyteen menevät tunteet. Siksi puhujan (esimerkiksi poliitikko tai mainosmies), joka haluaa houkutella joukkoa mukaansa, täytyy käyttää runsaasti kiihkeitä ja yksinkertaistettuja väitteitä. Hänen tulee liioitella, vakuuttaa ja toistaa väitteitä samalla, kun hänen tulee välttää järkiperusteisia tosiasioita, todisteita ja perusteluja. Onnistunut vaikuttaminen perustuu nimenomaan siihen, että vedotaan massaihmisten tunteisiin ja alkukantaisiin vaistoihin, ei koskaan järkeen, sillä järkiperäisellä logiikalla tai perustelulla ei ole joukkoihin mitään vaikutusta. Ne korkeintaan ärsyttävät joukkoja ja saattaa saada sen käyttäytymään hyökkäävästi. Tästä syytä on oltava hyvin selvillä niistä tunteista, jotka joukkoja hallitsevat ja teeskenneltävä, että itsekin on näiden tunteiden vallassa (vrt. Stalin, Napoleon, Hitler sekä kaikenkarvaiset saarnamiehet yms.).

Asiat on esitettävä joukoille vain hajanaisesti ja suurin piirtein, ei koskaan seikkaperäisesti, sillä

joukot yhdistelevät mielessään mielellään nimenomaan sellaisia asioita, joilla on keskenään yhteyttä vain näennäisesti. Ne myös tekevät mielellään näiden yhdistelyjensä tuloksista täysin perusteettomia yleistyksiä, joiden pohjalta ne ryhtyvät suoraan toimintaan asioita sen kummemmin harkitsematta. Tarkkoja päätelmiä saatikka päätelmäsarjoja joukot eivät kykene tekemään, havaitsemaan tai käsittämään ollenkaan. Tästä syystä joukkoihin vaikuttamaan pyrkivät puhujat tarjoavat aina niille näennäisesti toisiinsa liittyvien asioiden yhdistelmiä, ja tätä kautta herättävät joukkojen mielissä kuvia, jotka lumoavat ja kiihottavat niitä.

Kyvyttömyys perusteluun riistää joukoilta kaiken kriittisen ajattelun ja pohdinnan. Siksi ne eivät kykene erottamaan totuutta valheesta tai muodostamaan tarkkoja arviointeja asioista. Joukon omaksumat mielipiteet ovatkin aina vain ulkoa päin tyrkytettyjä mielipiteitä, jotka eivät koskaan perustu joukkojen omaan harkintaan. Mielipiteiden helppo leviäminen johtuu juuri siitä, että suurin osa ihmisistä on kykenemättömiä muodostamaan itselleen erikoista, juuri heidän omiin perusteluihinsa pohjautuvaa mielipidettä. Siksi huolellisesti laaditut tarinat ja kuvat tai tapahtumien ihmeelliset ja tarumaiset puolet vaikuttavat joukkoihin valtavimmin ja epätodellinen voittaa aina todellisen.

 

Huonot tunteet

Joukot ovat hyvin valmiita toimimaan ja haluamaan asioita hyvinkin kiivaasti ja intohimoisesti. Ne eivät kuitenkaan toimi tai himoitse kovinkaan kauan, sillä ne eivät kykene sen paremmin pysyvään tahtoon kuin pysyvään ajatukseenkaan. Tästä seuraa se joukoille tyypillinen piirre, että kun ne jätetään itsekseen, väsyvät ne pian omiin vallattomuuksiinsa ja alkavat vaistomaisesti hakeutua ja alistua kohti toimintaansa ohjaavan voimakkaan hallitsijan orjuutta.

Vaikka joukko vaikuttaisi ulospäin kuinka rauhalliselta tai neutraalilta tahansa, on se kuitenkin lähes aina jännitetyn odotuksen tilassa ja altis suggestiolle sekä manipulaatiolle, joiden perille menoa helpottaa merkittävästi se, että joukossa yksilö on kuin pieni lapsi, avuton, herkkäuskoinen ja altis sanojen ja kuviteltujen asiantilojen vaikutuksille. Hänen tunteensa menevät helposti liiallisuuksin ja hän kiihottuu helposti ulkoisista ärsykkeistä. Lisäksi hän on kykenemätön harkitsemaan päätöstensä seurauksia ja vaikutuksia, sillä hänen harkintansa ja arvostelukykynsä ovat kadonneet samoin kuin kriittinen ajattelukin. Kohdatessaan samoja ärsykkeitä yksin ollessaan, ei hänellä ole lainkaan vaikeuksia oman järkensä avulla havaita ja tunnistaa niitä ikävyyksiä, mitä ärsykkeiden edessä periksi antaminen mahdollisesti toisi mukanaan.

Vaaralliseksi joukkosieluisuuden tekee erityisesti se, että joukossa tunteiden liiallinen kiihkeys kärjistyy useimmiten “huonoihin tunteisiin” — Le Bonin sanoin “alkukantaisiin, petomaisiin ja hävityshimoisiin vaistoihin, joita voi verrata alkuihmisen tunteiden jäännöksiin”. Tällainen tunne on esimerkiksi joukot helposti valtaava järjetön ja hallitsematon tuhoamis- tai tappamisvimma.

Yksilön sulautuminen edesvastuuttomaan joukkoon sallii hänen vapaammin noudattaa näitä “huonoja tunteita” ilman pelkoa rangaistuksesta. Sen sijaan yksin ollessaan hän tiukan sosiaalisen paineen tai suoranaisten rangaistusten (esim. vankeus) pelossa toimii päinvastoin ja kaikin tavoin välttää näiden “huonojen tunteiden” esiin nousua, sillä niiden aikaansaamien alkukantaisten vaistojen noudattaminen olisi hänelle vaarallista.

Joukossa tiivistyy tyhmyyden lisäksi myös voiman tunne. Joukossa yksilö tuntee saavuttavansa suuren voiman, joka johtaa jonkinlaiseen voittamattomuuden tunteeseen. Nämä yksilölliset kokemukset perustuvat pitkälti joukon muodostavien yksilöiden lukumäärään ja kollektiiviseen harhaan omasta voittamattomuudestaan. Voittamattomuudentunteen johdattelemana yksilöt (ja sitä kautta koko joukko) seuraavat vaistojaan helpommin. Joukko on myös tietoinen omasta voimastaan, ja siksi taipuvainen sortoon, väkivaltaan ja suvaitsemattomuuteen.

Joukko on nimetön ja siksi ilman vastuunalaisuutta. Esimerkiksi sotilaat eivät käytä yhtenäisiä univormuja vain siksi, että tiedettäisiin, kuka on kenenkin puolella ja ketä vastaan. Tärkeä syy univormujen käyttöön on se, että yhtenäisen vaatetuksen johdosta sotilaiden tunnistaminen ja tekojen yksilöiminen on hyvin vaikeaa mahdollisissa sotasyyllisyysoikeudenkäynneissä. Näin yksilöitä muuten aina pidättelevä vastuunalaisuuden tunne häviää täydellisesti: kun sotilas arvelee

olevansa tunnistamattomissa, hän kykenee helpommin syyllistymään esimerkiksi “silmittömään väkivaltaan”, niin kuin erään suurvallan lääketieteellinen diagnoosi tätä kyvykkyyttä kuvailee.

Tunne tai jopa tietoisuus siitä, että joukkoa ei rangaista, on sitä suurempi, mitä suurempi joukko itsessään on. Tästä syystä joukko voi helposti antautua sellaisiin tekoihin ja tunteisiin, jotka yksikseen olevalle ihmiselle olisivat mahdottomia. Joukossa typerät, sivistymättömät, kiusatut, katkerat ja kateelliset vapautuvat mitättömyytensä ja voimattomuutensa tunnosta. Tilalle he saavat raa’an ja suunnattoman voiman tunteen. Vaikkakin joukko tiedostaa tämän voiman olevan vain tilapäistä, se ei estä sitä toimimasta vaan lähinnä päinvastoin: tietoisena voimansa rajallisesta kestosta joukko pyrkii saamaan mahdollisimman paljon (yleensä pahaa) aikaiseksi käytettävissään olevana rajallisena aikana. Joukko ei koskaan mieti tulevaisuutta tai tekojensa seurauksia, sillä se elää vain yhtä hetkeä kerrallaan ja se hetki on juuri nyt.

 

Mielikuvan voima

Koska joukot eivät harkitse, ei niissä tai niiden toiminnassa mikään ole etukäteen suunniteltua, vaan ne voivat nopealla vauhdilla käydä läpi aivan vastakkaisiakin tunteita, vihasta rakkauteen ja takaisin rakkaudesta vihaan. Tämä joukkojen tunteiden ja mielialojen vaihtelevaisuus tekee niistä paitsi

vaarallisia myös varsin vaikeasti johdettavia. Erityisen vaikeita ne ovat johdettavina silloin, jos osa julkista valtaa on joutunut niiden käsiin ja/tai joukko on aseistautunut.

Helpoiten joukkoa voi johtaa, hallita ja ohjailla yksinkertaisilla tarinoilla, kuvilla ja symboleilla, sillä tyhmät ja yksinkertaiset massat rakastavat niitä. Olivatpa ne aatteet tai tunteet, joita joukoissa halutaan herättää, mitä tai minkälaisia tahansa, niin ne voivat päästä valloilleen ainoastaan sillä ehdolla, että ne esitetään mahdollisimman yksinkertaisessa muodossa, mahdollisimman yksinkertaisina ja havainnollisina kuvina. Vain yksinkertaiset kuvat pelottavat tai houkuttelevat joukkoja ja nousevat näin niiden toiminnan kiihokkeiksi. Siksi monimutkaiset kuvat on muutettava helpommin omaksuttaviksi, kansanomaisiksi kuviksi vailla tulkinnanvaraa ja lisäselityksiä.

On erittäin tärkeää tiedostaa, että joukko ajattelee kuvina. Esimerkiksi sana “isänmaa” tuo monelle mieleen dokumenttikuvia sodistamme, siniristilipuista, sankarihaudoista jne. Kerran syntynyt kuva puolestaan synnyttää itse sarjan uusia kuvia, joilla ei ole mitään loogista yhteyttä ensimmäiseksi syntyneen kuvan kanssa.

Jos valmiita, omiin tarkoitusperiin sopivia kuvia ei ole tarjolla, niitä voi luoda ihmisten mieliin käyttämällä sopivia sanoja ja lauseita: esimerkiksi termit humanitaarinen maahanmuutto, kansanvalta, demokratia, terrorismin vastainen sota, huumeiden viihdekäyttö, sosialismi, tasa-arvo tai vapaus synnyttää erilaisia kuvia eri ihmisten mielissä. Sanojen voima on niissä kuvissa, joita ne saavat aikaiseksi. Sanojen voima ei siis riipu lainkaan niiden varsinaisesta merkityksestä.

Koska sanojen merkitys on erilainen eri ihmisille ja eri aikoina, tulee sanojen käyttäjän tietää, mitä ne kullakin hetkellä joukolle merkitsevät, ja mitä ne joskus ovat sille merkinneet. Esimerkiksi joskus sana “vapaus” tarkoitti eurooppalaisissa valtioissa vapautta jostakin, nykyisin se tarkoittaa lähinnä vapautta johonkin.

Joukko ei erota subjektiivista objektiivisesta, vaan pitää todellisina niitä kuvia, joita sen mieleen on saatu syntymään. Mikäli yhteyttä ylipäätään onkaan, on yhteys kuvan ja todellisuuden kanssa usein sangen kaukainen.

 

Uskonnollista hurmosta

Joukot joutuvat helposti eräänlaisen uskonnollisen tunteen valtaan. Tämä tunne ei välttämättä kohdistu mitenkään uskontoon, jumalaan tms., vaan esimerkiksi johonkin elämänkatsomukseen, valtiolliseen aatteeseen tai vaikkapa sankarihahmoon, idoliin. Tällä tunteella on yksinkertaiset tunnusmerkit:

  1. joukot palvelevat jotain oletettua, usein mystistä korkeampaa olentoa tai voimaa
  2. ne pelkäävät sitä valtaa, joka tällä voimalla tai olennolla uskotaan olevan
  3. ne alistuvat sokeasti sen käskyjen alaisiksi
  4. ne pitävät sen opinkappaleiden pohdintaa ja kyseenalaistamista mahdottomana
  5. ne haluavat levittää näitä opinkappaleita kiihkeästi
  6. ne ovat taipuvaisia pitämään vihollisina kaikkia, jotka kieltäytyvät tunnustamasta näitä opinkappaleita oikeaksi
  7. ihmiset näkevät onnensa perustuvan yksistään jumaloimiseen ja tottelemiseen. Tämä saa heidät tarvittaessa uhraamaan jopa henkensä kuvitellun jumalansa puolesta.

Pohjimmiltaan joukkoihin ajautuvat tai hakeutuvat yksilöt ovat aina pelkureita. Siksi myös joukot pohjimmiltaan pelkäävät, jopa ollessaan tuhoamisvimman vallassa. Joukko on aina valmis kapinoimaan heikkoa hallitusvaltaa vastaan, mutta kumartuu heti tiukan paikan tullen orjamaisesti voimakkaan vallan edessä. Joukko on orjamainen lauma, joka ei tule toimeen ilman herraa ja johtajaa. Tämä mahdollistaa esimerkiksi Stalinin ja Hitlerin kaltaisten murhamiesten valtaannousut ja vallassa pysymisen. Todellisten johtajien valta joukkoihin on ehdoton, ja ihmiset alistuvat mielellään tällaisten johtajien alaisiksi. Erityisen merkille pantavaa on se, kuinka helposti johtajat saavat ihmiset tottelemaan, vaikka heillä ei todellisuudessa ole käytettävinään mitään todellisia pakkokeinoja valtansa tueksi.

Vahvojen johtajien lisäksi joukot rakastavat sankareita. Halutessaan sankareita joukko vaatii sellaisia sankareita, joilla on samanlainen tunteiden kiihkeys kuin heillä itselläänkin on. Joukot valitsevat tiedostamattaan johtajikseen sankareinaan pitämiä henkilöitä, jotka todellisuudessa ovat vain oivaltaneet sen, että joukkojen johtaminen tapahtuu esikuvien ja roolimallien avulla, ei todistuksilla tai tosiasioilla. Joskus joukon johtajana tosin voi olla älykäs ja sivistynyt yksilö, mutta yleensä älykkyys ja sivistys ovat johtajalle enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Todelliset älykkäät ja sivistyneet yksilöt ymmärtävät pysytellä taka-alalla, korjata menestyksen ja jättää keulakuvajohtaja selvittelemään mahdolliset sotkut (vertaa esimerkiksi George W. Bushin rooli syntipukkina ja tulevien sukupolvien sylkykuppina).

Kaikkien aikojen suuret johtajat – erityisesti vallankumoukselliset – ovat olleet pikkusieluisia ja surkean ahdasjärkisiä, mutta kuitenkin he ovat hallinneet ja vaikuttaneet mahtavasti (sen aikaa, mitä ovat hallinneet ja vaikuttaneet). Tämä on mahdollista siksi, että nämä johtajat ovat ahdasjärkisyydestään huolimatta ymmärtäneet turvautua kolmeen keskeiseen keinoon, jotka ovat:

1. VÄITTÄMINEN

Pelkkä yksinkertainen, ilman perusteluja esitetty väite on tehokas ja varma keino silloin, kun jokin aate, ajatus tms., on saatava tunkeutumaan joukkojen sieluun. Jos väite sisältää perusteluita, olivat ne kuinka “hyviä”, järkeviä, loogisia jne. tahansa, väitteen esittäjällä ei ole pienintäkään toivoa siitä, että häntä kuunneltaisiin. Mitä jyrkempi tai liioittelevampi väite on, ja mitä vähemmän siinä on perusteluja, sitä suurempi on sen valta ja sitä suuremman vaikutuksen se tekee kuulijaan (vertaa esimerkiksi Goebbels ja Große Lüge / Big lie; suuri valhe: kun valehdellaan, niin valehdellaan kunnolla).

Huono joukkosielun tuntija koettaa puolustautua näihin jyrkkiin ja liioitteleviin väitteisiin todisteluilla ja perusteluilla sen sijaan, että vastaisi väitteisiin väitteillä, todisteluihin todisteluilla, panetteluihin panetteluilla jne.

On huomioitava, että kirjallisessa muodossa ei kannata esittää liian jyrkkiä väitteitä, sillä vastustaja voi myöhemmin käyttää näitä kirjallisia dokumentteja väitteen alkuperäistä esittäjää vastaan. Sen sijaan suullisesti voi väittää ja luvata lähes mitä tahansa, sillä suulliset väittämät ja lupaukset eivät sido tulevaisuudessa mitenkään. Vanha poliittinen viisaushan tietää, että “suullisista lupauksista on vastuussa vain kuulija”. Tämä selittää mm. sitä, miksi huijaavat, sanansa ja lupauksensa syövät poliitikot kerta toisensa valitaan uudestaan ja uudestaan samoihin virkoihin ja tehtäviin, ja huijaaminen voi jatkua.

2. TOISTAMINEN

Väitteellä on todellista vaikutusvaltaa vain sillä ehdolla, että sitä toistetaan, ja toistaminen tapahtuu mahdollisimman samoilla sanoilla, lauseilla ja kuvilla. Toistettu väite piintyy ihmisen mielen tiedostamattomiin syvänteisiin ja niihin mekanismeihin, joissa hänen tekojensa vaikuttimet kehittyvät. Toistamisessa käytetään ns. kaava- tai iskulauseita, sloganeita, jotka sisältävät samoja sanoja, lauseita ja kuvia eli käytännössä sama sisältö hieman erilaisesti väritettynä (vrt. propaganda).

3. TARTUNTA

Kun jotain väitettä toistetaan riittävästi ja samansisältöisenä, muodostuu jo aiemmin mainittu henkinen tartunta, eräänlainen mielipiteiden virta, joka vie yksilöt mukanaan. Tartunnan pakottavan voimakas koneisto vaikuttaa samoin kuin mikrobitartunta: aatteet, ajatukset, käsitykset, luulot, tunteet, mielenliikutukset ja vakaumukset tarttuvat yhtä nopeasti ja voimallisesti kuin pelottavimmat virustaudit. Tämä johtuu ihmiselle tyypillisestä matkimisen ja jäljittelyn tarpeesta, tiedostamattomasta halusta samastua toisiin ihmisiin sekä tiedostamattomasta pelosta tulla leimatuksi erilaiseksi.

On kuitenkin syytä muistaa, että sellaiset joukkojen mielipiteet ja ajatussuunnat, jotka eivät liity mihinkään perinteiseen vakaumukseen tai tunteeseen eikä niillä sen vuoksi ole mitään lujuutta, ovat kaikki sattumien varassa. Ne ovat toisin sanoen riippuvaisia pienimmistäkin olosuhteiden vaihteluista. Koska ne ovat syntyneet suggeroinnin ja tartunnan avulla, ne ovat aina vain

hetkellisiä ja syntyvät ja häviävät yhtä nopeasti. Siksi “vanhasta, hyväksi havaitusta” ideologiasta

kannattaa tehdä “päivitetty versio”, esimerkiksi kätkeä aiempi stalinismi ja taistolaisuus vihreän aatteen kaapuun.

Uusien aatteiden tunkeutuminen joukkojen tajuntaan vaatii usein paljon aikaa. Vielä enemmän aikaa vaatii saada nämä aatteet joukkojen tajunnasta pois.

 

Luettavaa

Allardt, E. 1964. Yhteiskunnan rakenne ja sosiaalinen paine. Porvoo: WSOY

Eskola, A. 1982. Vuorovaikutus, muutos, merkitys. Helsinki: Tammi

Helkama, K., Myllyniemi, R. & Liebkind, K. 1998. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita

Le Bon, G. 1912. Joukkosielu. Helsinki: Otava. Alkuperäisteos “Psychologie des foules 1895”. Suomennettu alkuteoksen 17:nnestä painoksesta. Suomentajaa ei mainita.

Sulkunen, P. 1999. Johdatus sosiologiaan — käsitteitä ja näkökulmia. Juva: WSOY

 

Takaisin ajatusten hallintaan

Takaisin etusivulle