VAIKUTTAMISEN TARVE

Mieleltään terveet rivikansalaiset tuntevat vain harvoin tarvetta toisten ihmisten manipulointiin tai ideologiseen hallintaan. Osaksi tästä syystä he ajattelevat helposti, että nämä negatiivisiksi ja epämiellyttäviksi mielletyt vaikutusmekanismit eivät kosketa heitä millään tavoin. Heidän mielessään ne liittyvät lähinnä vain häiriintyneeseen vallanhaluun, politiikkaan, sotaan jne. Todellisuudessa suostutteluun, manipulointiin ja muihin vaikuttamisyrityksiin törmää päivittäin mitä erilaisimmissa tilanteissa ja yhteyksissä.

Ihmiselle tyypillistä on tarve saada toiset vakuuttumaan omien näkökulmien, uskomusten ja mielipiteiden todenmukaisuudesta. Tämä tarve korostuu etenkin silloin, kun siitä on itselle selkeää hyötyä tai etua. Tämä hyöty tai etu voi olla esimerkiksi poliittista, taloudellista, ideologista, sosiaaliseen statukseen ja imagoon liittyvää jne.

Toinen vaikuttamispyrkimyksiä synnyttävä tekijä on inhimillinen tarve tuntea olevansa oikeassa. Tämän oikeassa olemisen tunteen syntymiseen tai yllä pysymiseen ei juurikaan vaikuta se, perustuvatko näkemyksemme tosiasioille tai ovatko esittämämme perustelut päteviä.

Kolmas keskeinen vaikuttamisen tarvetta luova ja ylläpitävä tekijä on ihmisen haluttomuus kuunnella toisten perusteluja. Tämä haluttomuus korostuu etenkin silloin, jos toisten näkökannat ja perustelut poikkeavat merkittävästi omistamme tai ovat etumme vastaisia.

Lisäksi joillekin ihmisille on hyvin vaikeaa tunnustaa, että toisen tietämys ja ymmärrys jostakin asiasta ovat hänen omaa tietämystään ja ymmärrystään laajempia, jäsentyneempiä ja perustellumpia.

 

Monimuotoinen vaikuttaminen

Keskeisimmät vaikuttamismekanismit moderneissa länsimaisissa massayhteiskunnissa ovat mainonta sekä opettaminen ja kasvattaminen eri muodoissaan. Kuten mainonnassa, myös opettamisessa ja kasvattamisessa on aina kyse yksilöiden asenteisiin, mielipiteisiin, ajatteluun ja lopulta myös heidän käyttäytymiseensä vaikuttamisesta. Yksilöiden kautta puolestaan vaikutetaan kokonaisiin ihmismassoihin.

Vastoin yleistä käsitystä vaikuttamisessa ei suinkaan aina ole kysymys siitä, että ihmisille esitettäisiin suoranaisia valheita. Kyse ei välttämättä ole siitäkään, että heille annettaisiin yksipuolista informaatiota. Tehokkain vaikuttaminen menee paljon syvemmälle kuin pelkkä pintapuoliseen disinformaatioon ja kömpelöihin valheisiin perustuva ajatusten muokkaaminen. Se menee suoraan ihmismielen tiedostamattomalle tasolle, siihen kieleen ja niihin käsitteisiin, joita ihmiset käyttävät kommunikointiin. Siksi se on taitavasti toteutettuna aina erittäin tehokasta ja huomaamatonta.

Eräs tehokas kielellisen vaikuttamisen muoto on keksiä uusia sanoja ja/tai muuttaa jo käytössä olevien sanojen merkitystä. Esimerkiksi termi ”sotaväki” muutetaan ”puolustusvoimiksi” tai ”terrorismin” sijasta puhutaan ”vapaustaistelusta”. Näin terroristit lakkaavat olemasta terroristeja ja heistä tuleekin ”vapaustaistelijoita”. Hyvä esimerkki tästä on tunnettu vasemmistoterroristi Che Guevara.

Sanojen sisältöjen vaihtaminen toimii tarvittaessa myös päinvastaiseen suuntaan. Tällöin itsenäistä valtiota puolustavia ja maahan tunkeutunutta valloittajaa vastaan taistelevia tsetseeni- ja irakilaistaistelijoita kutsutaan terroristeiksi.

Vastaavasti eräät ekoterroristit käyttävät itsestään nimeä ”eläinaktivisti”. Tälle todellisuudessa negatiiviselle ilmiölle suopeat toimittajat puolestaan luovat ja lanseeraavat tuota ekoterroria huomattavasti pehmentäviä sanoja ja käsitteitä. Esimerkiksi turkistarhoilta luontoon huipputehokkaita tappokoneita, minkkejä, vapauttavista häiriköistä käytetään mediassa mukavalta ja joidenkin mielestä jopa hellyttävältä kuulostavaa nimeä ”kettutyttö”. Todellisuudessa nämä ajattelemattomat ja maailmankuvaltaan vinksahtaneet ihmiset tuhoavat luontoon "vapauttamiensa" tarhaeläinten välityksellä pysyvästi lähiseudun alkuperäiset eläinlajit sekä luonnon tasapainon ja sen monimuotoisuuden.

 

Suostuttelu ja manipulaatio

Yleisimmät vaikuttamiskeinot ovat suostuttelu ja manipulointi. Niitä esiintyy jokapäiväisessä ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa niin kotona, kouluissa, työpaikoilla kuin erilaisissa harrastus- ja kaveriporukoissakin.

 

Suostuttelu on tarkoituksellista toiseen ihmiseen vaikuttamista. Sen tavoitteena on ohjata kohdetta kohti halutunlaista käyttäytymistä, uskomusta tai asennetta. Suostuttelulle tyypillistä on:

  • suostuttelija pyrkii tyydyttämään sekä omiaan että jossain määrin myös suostuteltavan tarpeita
  • suostuttelija käyttää erilaisia retorisia keinoja vahvistaakseen oman vaihtoehtonsa hyviä puolia ja kilpailevan vaihtoehdon heikkouksia
  • vastaavasti suostuttelija vähättelee oman vaihtoehtonsa heikkouksia ja kilpailijan vahvuuksia.

 

Manipulaatio puolestaan tarkoittaa sellaista informaation käsittelyä ja hyödyntämistä viestinnässä

  • joka muuttaa vastaanottajan asenteita tai käsityksiä lähettäjän haluamaan suuntaan ilman, että vastaanottaja on selvillä ainakaan kaikista vaikutusyrityksistä ja ilman, että tavoitteet ovat hänen etujensa mukaisia.
  • jonka tavoite on suostuttelijan etujen mukaista, mutta ei välttämättä paras vaihtoehto suostuteltavan kannalta.

 

Kaikille suostuttelu- ja manipulaatiomuodoille yhteistä on

  • ne kaikki yrittävät vaikuttaa ihmisten tunteisiin, ajatuksiin, mielipiteisiin ja toimintaan.
  • niissä kaikissa käytetään lyhyitä, ytimekkäitä ja usein visuaalisesti suuntautuneita ärsykkeitä.
  • vaikuttaminen toteutetaan niin taitavasti, että kohde ei huomaa sitä ollenkaan. Kohde ei useimmiten edes tajua tulleensa manipuloiduksi, vaan tiedostamattaan luopuu omaehtoisesta ajattelusta ja näkökannoistaan täysin vapaaehtoisesti.

 

Sekä suostuttelun että manipulaation tavoitteena on aina muuttaa ihmisten tapaa havaita todellisuutta ja sitä kautta muuttaa ihmisten toimintaa. Haluttu muutos tai vaikutus voi olla

  • tiedollinen, jolloin vaikutus edesauttaa jonkin asian tai aatteen tunnistamista
  • asenteellinen, jolloin vaikutus edesauttaa jostakin asiasta tai aatteesta pitämistä
  • käyttäytymiseen liittyvä, jolloin vaikutus auttaa suoran toiminnan syntymistä, esimerkiksi ostamista tai äänestämistä.

 

Suostuttelu ja manipulointi jakautuvat mm. mainostamiseen, poliittiseen vaikuttamiseen sekä yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, esimerkiksi liikenne- tai terveysvalistukseen. Suostuttelun ja manipuloinnin tavalla tai toisella pakottavia muotoja ovat indoktrinaatio, propaganda ja aivopesu. Tämä kirjoitus käsittelee lähinnä vain indoktrinaatiota, vaikka hieman sivuaakin propagandaa. Palaan propagandaan ja aivopesuun tarkemmin tuonnempana.

 

Indoktrinaatio

On sanomattakin selvää, että lasten vanhempien ja muun lähipiirin tavoitteena tulisi aina olla kasvattaa lapsista ja nuorista tasapainoisia, aktiivisia ja kriittisiä, mutta silti kuitenkin yhteistyökykyisiä ja solidaarisia kansalaisia. Tämä koskee tietysti myös erilaisia koulutusjärjestelmiä ja niiden palveluksessa työskenteleviä henkilöitä.

Kaikki vanhemmat, koulutusjärjestelmät ja yksittäiset opettajat eivät kuitenkaan tavoittele näitä päämääriä. Sen sijaan ne pyrkivät ns. indoktrinaation avulla vaikuttamaan lasten ja nuorten uskomuksiin niin, etteivät nämä pysty opetettaessa tai kasvatettaessa käyttämään omaan järkeensä perustuvaa harkintakykyään.

Indoktrinaatiota harjoittava opettaja ja kasvattaja pyrkivät tarkoituksellisesti pitämään kohteenaan olevat lapset ja nuoret pysyvästi epäitsenäisinä ja arviointikyvyttöminä yksilöinä. Tämä on erityisen tyypillistä esimerkiksi poliittisille, ideologisille tai uskonnollisille lahkoille, järjestöille ja kulteille.Siksi indoktrinaatio on pääsääntöisesti negatiiviseksi ja epäeettiseksi katsottavaa kasvatusta ja opetusta. Se pyrkii aina estämään kohdetta kehittämästä valmiuksiaan kriittiseen pohdintaan, itsetuntemukseen ja itsearviointiin.

Tyypillisesti indoktrinaatiota tapahtuu opettajan ja oppilaan tai vanhemman ja lapsen välisessä luottamuksellisessa vuorovaikutussuhteessa. Jos opettaja tai kasvattaja tietoisesti pyrkii saamaan kohteen uskomaan epätoden uskomuksen todeksi, on kyseessä selvä indoktrinaatio. Indoktrinaatio on aina harhaanjohtavaa, yksinkertaistavaa, yksisuuntaista ja piilovaikutteista opetusta ja/tai kasvatusta.

Näin lapsia ja nuoria estetään tarkoituksellisesti kehittämästä omaehtoista, omaan järkiperäiseen pohdintaan perustuvan ajattelun syntymistä. Mikäli tällaista ajattelua syntyisikin, rajoittuu se indoktrinaation vaikutuksesta vain ennalta rajatuille tiedon ja kokemuksen alueille. Yleensä nämä alueet ovat lasten ja nuorten henkilökohtaisen kehityksen, menestymisen ja onnellisuuden kannalta varsin epäolennaisia. Syvälle mieleen lapsuudessa ja nuoruudessa istutettuja käsityksiä, uskomuksia ja suoria valheita on aikuisena varsin vaikea täydellisesti oppia pois.

Indoktrinaation avulla lapsia ja nuoria estetään siis tietoisesti kehittämästä sellaisia valmiuksia, joiden avulla he voisivat itsenäisesti arvioida ja vertailla heille tarjoillun ”tiedon” pätevyyttä. Tämä tietoisesti synnytetty kognitiivinen kyvyttömyys puolestaan tehostaa hyvin läpinäkyvänkin manipulaation perille menoa heidän myöhemmissä elämänvaiheissaan.

Lapsia ja nuoria ohjaillaan määrätietoisesti yksipuoliseen, suppeaan ja valheelliseen ajatteluun. Tämä ohjailu voi olla piilotettua, avointa, tiedostettua tai tiedostamatonta. Näin heidän mielensä suljetaan kaikilta objektiivisilta tosiasioilta, mikäli ne ovat ristiriidassa niiden asioiden kanssa, joista heidät pyritään saamaan vakuuttuneeksi.

Jo varhaisesta lapsuudesta asti kotona, päiväkodissa ja peruskoulussa perusteellisesti indoktrinoitu lapsi ja nuori uskoo täysin sokeasti kaikkiin häneen istuttuihin valheisiin, uskomuksiin ja käsityksiin. Hänen mieleensä ei edes mahdu sellainen ajatus, että hänelle olisi valehdeltu. Siksi hän uskoo näihin valheisiin, uskomuksiin ja käsityksiin aikuisiässäkin.

Hän uskoo hänelle syötettyihin valheisiin siksi, että hänellä ei ole minkäänlaisia valmiuksia itsenäiseen ajatteluun, valheiden kyseenalaistamiseen tai tosiasioiden uudelleen arviointiin. Hän uskoo niihin niin lujasti, ettei pysty kyseenalaistamaan niitä edes silloin, jos hänelle tarjotaan uutta, objektiivista todistusaineistoa. Kyvyttömyys ottaa huomioon uusia todistusaineistoja ja näkökulmia onkin aina selkeä merkki onnistuneesta indoktrinaatiosta.

Indoktrinaatiossa on aina kyse lasten ja nuorten räikeästä henkisestä hyväksikäytöstä. Erityisen tuomittavaksi tämän tekee se, että opettaja tai kasvattaja käyttää hyväkseen etuoikeutettua asemaansa vaikuttaessaan epäsuotuisasti lapsiin ja nuoriin, jotka luottavat häneen lähes täydellisesti.

Onnistuessaan indoktrinaatio estää älyllisten, sosiaalisten ja moraalisten hyveiden kehittymisen lapsissa ja nuorissa. Erityisen haitallista on moraalisten hyveiden kehittymättömyys. Moraalisia hyveitä ovat esimerkiksi rehellisyys, vuorovaikutustaidot, tunne- ja tahtoelämän voimakkuus sekä persoonan eheys ja tasapainoisuus. Kun ne eivät kehity, eivät myöskään yksilön älylliset hyveet pääse kehittymään, sillä älyllisten hyveiden kehittyminen on suoraan riippuvainen moraalisten hyveiden kehittymisestä.

Indoktrinaatiota vastustava opettaja tai kasvattaja sen sijaan pyrkii synnyttämään ja edistämään lasten ja nuorten älyllistä kehitystä, ongelmanratkaisua ja omaehtoista, itsenäistä ajattelua. Näin he tukevat lasten ja nuorten kasvamista itsenäisiksi ja terveellä tavalla kriittisiksi aikuisiksi, jotka ovat kykeneviä itsenäisesti muodostamaan omat kantansa ja perustelunsa erilaisiin asioihin.

Indoktrinaatiossa ei aina ole kyse kuitenkaan pelkästään yksilön kannalta negatiivisista asioista. Aidosti demokraattinenkaan yhteiskunta ei voi välttää indoktrinaatiota, sillä se on yhteiskunnan toimivuuden edellytys. Ilman indoktrinaatiota yhteiskunnan jäsenillä ei ole valmiuksia toimia yhdenmukaisesti odotusten mukaisesti.

Indoktrinaation avulla yksilöissä voidaan tuottaa selkeitä käsityksiä oikeasta ja väärästä sekä hyvästä ja pahasta tavalla, joka oikeuttaa demokraattisen järjestelmän olemassa olon ihmisten mielissä, esimerkiksi käsitys siitä, että varastaminen on väärin.

Koko yhteiskunnan samoin kuin erilaisten yksittäisten organisaatioidenkin toiminta edellyttää, että ihmisiä voidaan kontrolloida. Kontrollointi puolestaan edellyttää sitä, että ihmisissä voidaan herättää ja ylläpitää toimintataipumuksia.

Ns. rakenteellisessa indoktrinaatiossa kyse on siitä, miten yhteiskunnalliset ja institutionaaliset rakenteet luovat edellytyksiä indoktrinaatiolle. Keskeisessä roolissa rakenteellisessa indoktrinaatiossa ovat yhteiskunnan pirstoutuminen ja atomisoituminen. Eheän primääriyhteisön, esimerkiksi perheen, suvun tai ystäväpiirin, jäsenenä lapset ja nuoret saavat sellaista henkistä ja emotionaalista tukea, jotka luovat pohjan heidän henkiselle kasvulleen, itsenäistymiselleen ja tasapainoiselle loppuelämälleen.

Näiden primääriyhteisöjen menettäessä vakauttaan ja samalla merkitystään, on lasten ja nuorten entistä vaikeampaa vastustaa yleisen ja yhdenmukaistavan mielipiteen ja joukkotiedotuksen vaikutusta. Näin he jäävät entistä tasapäistävämmän mielipiteenmuokkauksen armoille.

 

Indoktrinaatio ja propaganda

Indoktrinaation käsite avautuu helpoiten, kun sitä vertaa propagandaan. Ne ovat selkeästi eri käsitteitä, mutta hyvin läheisessä suhteessa toisiinsa. Tämä suhde syntyy siitä, että vähänkään monitasoisempi tai -mutkaisempi propaganda ei vaikuta kohteisiin halutulla tavalla ilman jo varhaisessa lapsuudessa ja nuoruudessa tehtyä pohjatyötä.

Tämän pohjatyön muodostaa peruskoulussa tapahtuva indoktrinaatio, jonka avulla lasten ja nuorten mieliin istutetaan valtava määrä irrallista informaatiota ilman minkäänlaista selkeää rakennetta tai viitekehystä. Tämä pirstaleinen ja mihinkään mitenkään liittymätön informaatio pakkosyötetään lapsille ja nuorille absoluuttisina tosiasioina valmiiksi pureskeltuna pakettina.

Indoktrinaatio mielletään usein jollain lailla suppeampana mielen muokkaamisena kuin varsinainen propaganda. Yhteistä niille on se, että ne pyrkivät estämään kohteissaan itsenäisen harkinnan, arviointikyvyn ja omaehtoisen älyllisen aktiivisuuden syntymisen.

Indoktrinaatio eroaa propagandasta lähinnä siinä, että onnistuakseen indoktrinaatio edellyttää aina jonkinasteista luottamus- ja auktoriteettisuhdetta indoktrinaation toteuttajan ja kohteen välillä. Propaganda ei tällaista suhdetta vaadi. Siksi sillä on paljon laajempi sovellusalue.

Erityisesti propaganda pyrkii vaikuttamaan ihmisten ajatteluun ja käyttäytymiseen esittämällä ympäröivän todellisuuden symbolisessa muodossa. Se käyttää hyväkseen ihmismieliä kiihottavia erilaisia kuvia, kertomuksia, mainospätkiä, puheilmauksia, iskulauseita sekä todellisuudesta tekemiään tulkintoja. Näitä tuottavat tulkinnan erityisasiantuntijat, esimerkiksi korkeasti koulutetut psykologit ja muut käyttäytymistieteilijät. 

 

Indoktrinaatio ja kouluopetus

Virallisen opetussuunnitelman ohessa tapahtuva indoktrinaatio on aina opettajan asemaan kuuluvan henkilökohtaisen vallan törkeää väärinkäyttämistä. Se on samalla aina eettisesti kyseenalaista piilovaikuttamista, jonka tavoitteena on istuttaa lasten ja nuorten mieliin erilaisia käsityksiä, uskomuksia tai teorioita ilman, että he itse miettisivät niiden alkuperää tai totuudenmukaisuutta.

Tällainen eettisesti arveluttava opetus ei tietenkään mahdollista, tue eikä edistä lasten ja nuorten persoonallisuuden monipuolisuuden kehittymistä. Nimenomaan tästä syystä kaikille opettajille ja kasvattajille tulisi olla itsestään selvää, että opetuksen ei koskaan tule pohjautua indoktrinaatiolle. Silti esimerkiksi peruskoulussa lapsia ja nuoria indoktrinoidaan joka ikinen päivä.

Tämän opetusmenetelmiin ja opetukseen kätketyn epäeettisen piilovaikuttamisen tarkoituksena on muokata lasten ja nuorten tajuntaa niin, että he vapaaehtoisesti sivuuttavat oman järjellisen harkintansa ja omaehtoisen pohdintansa. Tämän jälkeen heidän mieliinsä tuotetaan ja iskostetaan täysin perusteettomia ja harhaanjohtavia käsityksiä ennalta valituista ja päätetyistä ”tosiasioista” ja niihin olennaisesti liittyvistä tietorakenteista. Yleensä nämä valheelliset todellisuuskäsitykset palvelevat, ylläpitävät ja uusintavat lähinnä vain valtaeliitin, siihen läheisesti kytkeytyneen talouselämän ja niiden johtaman hallintakoneiston hegemoniaa.

Indoktrinaation tehokkuus perustuu siihen, että kohde luottaa indoktrinoijaan. Ilman tätä henkilökohtaista luottamusta kohde saattaisi hyvinkin helposti alkaa epäillä indoktrinoijan tarkoitusperiä. Indoktrinaatiota harjoittava opettaja käyttää siis hyväkseen statukseensa pohjautuvaa etuoikeutettua asemaansa ja oppilaan luottamusta saadakseen tämän uskomaan virheellisiä uskomuksia.

Opettajia ei kuitenkaan tule suoralta kädeltä tuomita, sillä myös he ovat aina sen yhteiskunnallisen sosialisaation tulosta, johon heidät on oman kasvatuksensa ja koulutuksensa aikana alistettu. Opettaja, jota itseäänkin on menestyksekkäästi indoktrinoitu, on itsekin omaksunut asioista vain hyvin kapea-alaisia ja valheellisia näkemyksiä. Hän kuitenkin useimmiten uskoo itse hyvin lujasti niiden totuudenmukaisuuden, sillä myös hänet on indoktrinoitu uskomaan hänelle syötettyihin valheisiin.

Opettajalla saattaa itselläänkin olla käytettävissään vain puutteellista tai yksipuolista informaatiota häneen itseensä kohdistuneen indoktrinaation vuoksi. Hänen pyrkimyksenään ei välttämättä ole syöttää oppilailleen perusteettomia uskomuksia tai suoranaisia valheita tosiasioina. Omasta rajoittuneesta käsityksestään johtuen hän kuitenkin itse vilpittömästi uskoo niiden olevan tosia, ja osana arkista opetustyötään hän siirtää ne oppilailleen.

Merkittävä osa indoktrinaatiosta tapahtuukin ilman, että opettajan tarkoituksena on varsinaisesti indoktrinoida. Se, jota on menestyksellisesti indoktrinoitu, indoktrinoi itsekin tiedostamattaan. Erityisen tehokkaaksi ja samalla vaaralliseksi tällaisen opettajan tekee juuri tämä hänen syvä ja vilpitön uskonsa oman opetuksensa puolueettomuuteen. Tiedostamaton indoktrinaatio ja valheiden välittäminen on huomattavasti tehokkaampaa kuin se, että opettaja tiedostaisi indoktrinoivansa ja valehtelevansa.

Myös opettajien hyväuskoisuutta hyödynnetään häikäilemättä. Heihin iskostetaan viimeistään opettajakoulutuksessa ajatus, jonka mukaan valtio on erilaisia yhteiskunnallisia eturistiriitoja puolueettomasti sovitteleva ja tasapainottava koneisto.

Enemmistö opettajista uskoo tähän valheelliseen väittämään avoimen vilpittömästi. Siksi he näkevät itsensä ja kollegansa antamassa objektiivista tietoa, valmiuksia ja kasvatusta oppilaille. Tämä on pelkkää kuvitelmaa tai toiveunta. Tosiasiassa he istuttavat opetuksen kohteena olevien lasten ja nuorten mieliin erityyppisiä, tärkeitä poliittisia ja/tai ideologisia tehtäviä. Enemmistö opettajista ei koskaan tule tietoiseksi tästä oppilaisiin kohdistamastaan ideologisesta pakkosyötöstä.

Osa opettajista toki sen havaitsee ja tiedostaa. Kuitenkin vain harvat heistä tekevät asialle mitään. Tämä johtuu siitä, että opettajat on omassa koulutuksessaan kasvatettu yhteiskuntaa myötäileviksi ”kunnon kansalaisiksi”. Heille ei tulisi mieleenkään kyseenalaistaa saati asettua avoimesti vastustamaan valtaeliittiä ja sen uskollisia käsikassaroita, Opetushallitusta ja Opetusministeriötä.

Joillakin opettajilla kyse on puhtaasta torjuntareaktiosta: heidän on vastenmielistä ajatella itseään ja työtovereitaan pelkkinä talouselämän, valtion, vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän ja pienen sisäpiirin, valtaa pitävän eliitin agentteina ja hyväuskoisina hölmöinä.

 

Indoktrinoiduista opetusmenetelmistä

Yleisiä indoktrinoituja opetusmenetelmiä (eli opetusteknisiä manipulointitapoja) ovat mm.:

  • Ilman objektiivisia järkisyitä, todisteita tai argumentteja tapahtuva opetus. Tällöin asioita pyritään opettamaan vailla sellaisia perusteluja tai todistusaineistoa, joiden alkuperä ja luotettavuus on kenen tahansa helposti tarkistettavissa ja varmennettavissa.Useimmiten todistusaineistoa tai perusteluja ei ole olemassa lainkaan. Mikäli niitä on olemassa, mutta ne ovat indoktrinoijan tavoitteiden vastaisia, ne ohitetaan empimättä.
  • Todistusaineiston väärinkäyttö. Tällöin opetus ei ole kokonaan vailla perusteluja eikä todistusaineistoa jätetä kokonaan huomiotta, vaan sitä käytetään väärin. Opettaja voi a) tarkoituksellisesti vääristellä todistusaineistoa. Tässä tapauksessa tyypillistä on, että opettaja ei itsekään usko esittämiensä asioiden todenperäisyyteen, b) käyttää aitojen järkisyiden ja perustelujen sijasta näennäisperusteluja. Hänen perustelunsa kuulostavat näennäisen järkeviltä, mutta todellisuudessa ne eivät kestä syvempää tarkastelua eivätkä tarjoa päteviä syitä uskoa hänen esittämiinsä väittämiin, d) ohittaa järkisyyt. Tällöin päätelmät on lyöty lukkoon etukäteen, ilman järkevien perusteiden käyttämistä. Totuutta ei siis etsitäkään tosissaan, vaan järkisyitä käytetään pelkkinä välineinä oman kannan puolustamiseksi ja/tai vastakkaisen kannan torjumiseksi, e) esittää kiistanalaiset asiat yksipuolisesti, ennakkoluuloisesti ja omaa käsitystä vastustava todistusaineisto tukahduttaen ja vastakkaisista näkemyksistä vaieten.
  • oppilaan henkisten valmiuksien kehittymistä häiritään niin paljon, että hän ei opi itsenäisesti punnitsemaan tarjolla olevaa objektiivista tietoa eikä arvioimaan järkisyitä, perusteluja tai esitettyjen väitteiden pätevyyttä. Lisäksi hänen uskomuksiaan pyritään muokkaamaan niin, että hänen itsenäinen ja rationaalinen kehityksensä estyy tai pysähtyy kokonaan.
  • sisältöjen valikointi, jolloin opetus keskittyy vain tiettyihin, ennalta tarkoitushakuisesti valikoituihin sisältöihin, esimerkiksi monikulttuurisuuden väitetty positiivinen "rikastava" vaikutus (jota oikeasti siis ei ole olemassakaan). Tarkoituksena on saada oppilas omaksumaan vain tietynlaisia käsityksiä tietynlaisista asioista ja aihepiireistä.
  • palkintojen ja rangaistusten käyttö sen perusteella, vastaavatko oppilaat opettajan toivomalla tavalla. Näin oppilas oppii vastaamaan epäröimättä opettajan toivomalla tavalla, vaikka ei olisikaan vakuuttunut opettajan esittämistä väitteistä tai niihin liittyvistä todisteista. Oppilaan motivaationa on pelkkä palkkion odotus tai rangaistuksen pelko.

Tärkeä merkitys on uskolla: oppilaat joutuvat uskomaan asiaan pelkästään siksi, että oppikirjoihin on niin kirjoitettu tai opettaja niin heille sanoo. Etenkin ensimmäisten kouluvuosien aikana oppilaiden on mahdotonta itsenäisesti tarkistaa opetettavien asioiden luotettavuutta tai paikkansapitävyyttä.

Todellisuudessa monet opettajatkaan eivät itse tiedä kaikkia käsiteltäviin asioihin liittyviä tosiasioita, perusteluja ja näkökulmia. Hekin tarkastelevat asioita aina vain omasta rajoittuneesta näkökulmastaan. Myöskään he eivät voi tarkistaa kaikkien opettamiensa asioiden pätevyyttä, vaan joutuvat nojautumaan oppikirjojen ja asiantuntijoiden auktoriteettiin.

Indoktrinoiva opetus ja kasvatus vastaavat osaltaan erinomaisesti nykyaikaisten tehokkuusvaatimusten luomiin paineisiin. Oppilaan yksilöllisen kehityksen huomioiva opetus- ja kasvatustyyli eivät sen sijaan välttämättä näy myönteisinä tuloksina silloin, kun tuloksia mitataan ja arvioidaan vain määrällisten mittareiden avulla.

Tämä johtuu siitä, että yksilölliseen kasvuun ja kehitykseen pohjautuva opetus ja kasvatus pyrkivät aina parantamaan oppilaan elämäntyyliä tavalla, jota ei ole kovin helppoa konkreettisesti ja luotettavasti mitata. Siksi se tulee helposti syrjäytetyksi määrällisen tulosvastuun pohjalta toimivassa koulutusjärjestelmässä.

Koulutusjärjestelmien, koulujen ja yksittäisten opettajien ei kuitenkaan tulisi koskaan alistua pelkiksi tehokkaiksi talouselämän, yritysmaailman tai valtion palvelijoiksi. Mikäli ne alistuvat, ne loukkaavat aina lasten ja nuorten oikeutta saada opetusta ja kasvatusta, joka palvelee ensisijaisesti heidän kehittymistään ihmisenä ja persoonina.

 

LÄHTEET

Broady, D. 1986. Piilo-opetussuunnitelma – Mihin koulussa opitaan. Tampere: Vastapaino.

Huttunen, R. 1999. Opettamisen filosofia ja kritiikki. Jyväskylä: Jyväskylä University Printing house

Huttunen, R. 1999. Koulutuksen ideologisuudesta. Teoksessa Aittola, T. (toim.) Kasvatussosiologian teoreetikoita. Helsinki: Gaudeamus. 44 – 57.

Huttunen, R. 2003. Kommunikatiivinen opettaminen. Indoktrinaation kriittinen teoria. SoPhi82. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto

Puolimatka, T. 1998. Rakenteellinen indoktrinaatio. Teoksessa Mäkelä, P. Vehkavaara, T. & Vuorio, T. (toim.) Filosofisia iskuja. Kirjoituksia Martti Kuokkasen 50-vuotispäivän kunniaksi. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta vol 65. Tampere: Fitty 65. 228 – 237.

Puolimatka, T. 2001. Opetusta vai indoktrinaatiota? Valta ja manipulaatio opetuksessa. Helsinki: Tammi

Rainio, K. 1971. Informaatiosota ja vapaa ihminen. Porvoo: WSOY

 

Internet-lähteet

Huttunen, R. & Muona, S. 1995. Indoktrinaation ongelma akateemisessa opetuksessa.
http://www.cc.jyu.fi/~rakahu/sarirau.html.Tulostettu 13.12.2004

Niinivaara, O. 2000. Teismin opettaminen on käytännössä indoktrinaatiota. http://www.helsinki.fi/~niinivaa/pub/niinivaara00teismin.pdf. Tulostettu 26.2.2009

Takaisin ajatusten hallintaan

Takaisin etusivulle